Lähtöpäivä oli käsissä. Tavarat olivat jo lähetetyt edeltä asemalle, isäntä nousi viimeksi rouvan kera vaunuihin, joita me Näykin kanssa vedimme. Palvelijattaret peittivät sairaan rouvan patjoilla ja seisoivat itkien vaunun ympärillä, kun nämä lähtivät liikkeelle. Asemalla kuulin vielä isäntäväen hellästi hyvästelevän sekä Villeä että renkipoikaa, joka oli tavaroita sinne tuonut, ja kyyneleet silmissä nuo miehiset miehet seisoivat asemasillalla, kun juna lähti sihittämään poispäin, tupruuttaen veturinpiipusta mustaa savua.
Paluumatkalle hankkiutuessaan lausui Ville renkipojalle: "Rouvaa me emme enää koskaan näe, nähnemmekö isäntääkään". Allapäin ajelivat miehet sitten verkalleen kotiin, — joka ei enää ollut meidän yhdenkään koti.
KAHDESTOISTA LUKU.
Sariola.
Seuraavana päivänä valjasti renkipoika vanhan Virkun vanhain nelipyöräin eteen ja lähti ajamaan pappilaan, johon hevonen oli ostettu ja johon hän itsekin nyt siirtyi palvelukseen. Ennen lähtöään kävi poika meitäkin hyvästelemässä ja Virkku hirnahti vielä maantieltä hyvästiksi. Vaan Ville valjasti Näykin muutamain työkärryjen eteen, talutti minua ohjaksista irrallaan perästä ja niin lähdettiin kulkemaan asemalle. Meidät lähetettiin sitten junavaunussa kauas Uudellemaalle, Sariolan tilalle. Ville matkusti mukana hevosvaunussa hoidellen meitä. Oudolta tuntui aluksi ajella junassa ja olimmepa siitä syystä alkutaipaleella hiukan levottomia, mutta väleen me siitä Villen seurassa tyynnyimme ja tasaannuimme; ruokaa ja juomaa oli kylliksi, eikä meillä ollut vaunuissamme mitään hätää. Seuraavana päivänä saavuimme jo määräasemalle ja Ville vei meidät kapteeni Hjelmin suureen, komeaan herraskartanoon. Kuski, Antero niminen, keski-ikäinen mies, ankaran näköinen, otti meidät vastaan, käski kovalla äänellä toisen rengin tulla meitä talliin laittamaan ja kutsui sitten Villen sisälle taloon. Talli, johon meidät vietiin, oli suuri ja valoisa ja meidän pilttuut olivat vierekkäin. Renki harjasi meidät ja ruokki ja noin puolen tunnin perästä tuli Antero Villen seurassa taas meitä katsomaan. He puhelivat keskenään ja Antero lausui Villelle, meitä kotvasen kaikin puolin tarkastettuaan:
"Näenpä jo kohta, ettei näissä hevosissa mitään vikaa ole. Mutta se on tiettyä, että kaikilla hevosilla kuten ihmisilläkin on omat omituisuutensa ja että niitä sen mukaan on eri tavalla kohdeltava. Kerroppas nyt mitä minun erityisesti on näiden suhteen tiedettävä".
"Nämä ovat hevosia", vastasi silloin Ville, "joita parempia tuskin luulen löytyvän, minun on oikein vaikea niistä erota. Mutta hyvin erilaisia ne ovat. Musta tässä on siivoin ja nöyrin, jonka koskaan olen tuntenut. Sitä ei ole koskaan ankaroilla sanoilla puhuteltu eikä kovasti kohdeltu — ei ainakaan meillä, mutta nähtävästi ei varsanakaan — ja kernaasti se tekee, mitä ajaja tahtoo. Mutta tätä raudikkotammaa on aikoinaan huonosti hoidettu. Kun se meille tuotiin, oli se epäluuloinen ja vihainen, mutta vähitellen se on sentään meillä talttunut ja kesyttynyt. Vaan arempi se on vielä luonnostaan kuin Musta. Se ei kärsi kärpäsiä ja jos valjaissa on jokin vika niin se jo kohta rupee levottomaksi. Jos sitä taitamattomasti kohdeltaisiin, niin luulenpa, että siitä taas pian tulisi juonikko ja vikuri".
"Kyllä ymmärrän", vastasi Antero, "mutta vaikea on tällaisessa talossa, jossa on paljo renkejä, saada kaikkia järjellä kohtelemaan hevosta. Panenpa kumminkin mieleeni mitä olette sanoneet tammasta".
He olivat juuri lähtemässä tallista, kun Ville vielä pysähtyi ja virkkoi: "Vielä minun on mainittava, ettei meillä koskaan ole kummallekaan hevoselle käytetty pakkokuolaimia. Olenpa kuullutkin, että aikusemmin juuri niiden kautta pilattiin tamma".
"Täällä niiden valitettavasti täytyy sellaisia käyttää, sitä pidetään komeampana, vaikka turmioksi se minustakin hevoselle on", virkkoi Antero.