Ville kävi vielä meidän kumpaisenkin luona hyvästelemässä meitä viimeisen kerran. Hänen äänensä soi surulliselta; minä käänsin pääni aivan hänen päänsä viereen, muutahan en osannut tehdä. Ja niin hän meni enkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt.
Seuraavana päivänä tuli kapteeni itse talliin meitä katselemaan; hän näytti tyytyväiseltä meidän ulkonäköön.
"Olenpa varma, että nämä ovat kelpo hevosia, sillä ystäväni, parooni Törne, on niin vakuuttanut ja hyvin kuuluvat parihevosiksikin sopivan. Semmoisina niitä nyt ainakin aluksi käytetään".
Antero kertoi nyt kapteenille jutun Näykin vastenmielisyydestä pakkokuolaimia kohtaan.
"Niin, mutta rouvani tuskin suostuu niitä jättämään pois", sanoi kapteeni. "Vaan elä kiinnitä niitä liian tiukalle, anna aluksi vapautta ja totuta vähitellen".
Samana päivänä iltapuoleen meidät jo valjastettiin vaunujen eteen ja ajettiin pääportaiden edustalle. Se oli muhkea, komea rakennus, vaan ei siellä tuntunut niin kodikkaalta kuin Kallioniemessä. Tuokion kuluttua astui pitkä, ylpeännäköinen, vanhanpuoleinen nainen ulos rakennuksesta. Hän ei minua miellyttänyt ja kohta huomasinkin, että se oli juuri hän, joka reistaili hevostenkin kanssa ja pakotti meitä käyttämään noita vihattavia pakkosuitsia, joita ei varsinkaan Näykki voinut sietää. Nytkin hän toraili Anterolle ja moitti, ettei "kankisuitsia" oltu vedetty tarpeeksi kiinteälle ja ettemme me muka siis kantaneet päätä tarpeeksi pystyssä. Antero selitti kohteliaasti kuinka asian laita oli, että me olimme siihen tottumattomat ja täytyi vähitellen totuttaa, mutta hän käski vain kiinnittää remmejä.
Vaikea se sen päivän ajo oli, vaikeampi kuin koskaan. Varsinkin ylämäkeä kuljettaessa tuntui siltä, ettei henki juossut ollenkaan. Näykki oli rauhaton koko ajon ajan ja vihasena se vihdoin kotiin palattuamme tuli talliin. "Jos semmoista peliä rupeavat pitämään, jos suitsia noin kiinteälle revitään, niin saatpa nähdä, että tästä tulee toinen leikki, — minä en kärsi sitä", uhitteli se.
Mutta samaa peliä jatkettiin, lujalle kiinnitettyjen kankisuitsien kautta vedettiin meidän pää ja kaula yhä enemmän luonnottomaan asentoon. Näykki kävi yhä rauhattomammaksi, mutta ei puhunut mitään. Luulin siten jo senkin vähitellen talttuneen, eikä oltukaan nyt moneen päivään suitsia enää kiinnitetty. Minä puolestani päätin tyytyä kohtalooni, vaikka se ylen vaikeata olikin. Mutta pahin koettelemus olikin vielä kokematta.
KOLMASTOISTA LUKU.
Tahallisia tapaturmia.