Eräänä päivänä tuli armollinen rouva tavallista myöhemmin ulos ajelemaan ja hän näytti tavallista kiukkuisemmalta.
"Mitäs tuo tuommoinen on", tiuski hän heti Anterolle. "Pystömpään päät hevosille. Vedä heti pääkohottimet kiinteämmälle".
Antero rupesi, vaikka vastahakoisesti, tekemään työtä käskettyä. Hän kiinnitti ensiksi minun pääni niin korkealle, niin luonnottomaan asemaan, että sitä jo yhdessä kohden seistäessä oli miltei mahdoton sietää. Sitten hän meni Näykin luo, joka siinä kärsimättömästi viskeli päätään edestakaisin niinkuin sen tapana oli. Tämä arvasi heti, mistä oli kysymys ja juuri kun Antero hellitti suitset solesta vetääkseen ne taas kireämmälle, nykäsi Näykki päätään niin voimakkaasti, että Antero sai aika tellin nenäänsä ja renkipoika heilahti kumoon. Samassa nämä molemmat ryntäsivät Näykin päähän kiini, mutta tämä rupesi hyppimään ja potkimaan niin ettei sitä voinut pidellä. Vihdoin se heitti takajalkojaan niin rajusti, että sai ne vaunutangon päälle ja siitä se heilahti kumoon potkasten pahasti minua pudotessaan. Siinä riuhtomalla se pian olisi voinut pahanpäiväisesti särkeä itsensä, mutta sukkelana viskausi Antero makaamaan sen kaulalle, jotta se ei voinut liikahtaakaan ja huusi siitä samalla: "Riisukaa Musta valjaista, päästäkää vaunutanko irti ja leikatkaa hihnat poikki, ellette saa niitä solista auki!"
Kohta olikin toinen renki minua riisumassa ja toinen toi puukon. Minut renkipoika talutti talliin ja jätti minut sinne. Kiihoittunut oli minunkin mieleni, teki jo mieli viskata renkipoika nurkkaan ja laukata ulos maantielle, vaan kun en ollut sitä ennen tehnyt, jäin nytkin paikoilleni. Hetken kuluttua tuotiin talliin Näykkikin, joka oli repinyt nahkansa ja loukannut jalkansa. Anterokin tuli talliin, vapautti minut pakkosuitsista ja kiroili niitä synkästi. "Siinä oli vähällä käydä hullusti. Kai nyt isäntä suuttuu, mutta semmoista se on, että jos ei mies voi vaimoaan opettaa, niin ei sitä voi palvelijakaan. Minä pesen käteni".
Sitten hän hoiteli meitä hevosia, minäkin olin saanut sellaisen tellin, että lapani oli aivan ajetuksissaan ja sitä hän hauteli. Kapteeni oli hyvin vihassa, kun sai kuulla mitä oli tapahtunut, torui Anteroa ja lupasi taas puhua rouvalleen, vaan puhumatta se luullakseni jäi. Mutta Näykki pääsi olemasta vaunuhevosena, siitä tehtiin tavallinen ajohevonen; minun vain täytyi vielä vastaseksi kärsiä samaa kidutusta, kunnes syksy tuli ja "armollinen rouva" suvaitsi matkustaa pois kaupunkiin.
Myöhemmin syksyllä muutti kapteeni itsekin sekä muu perhe kaupunkiin, ainoastaan nuori herra sisarineen jäi vielä joksikin ajaksi maalle Sariolaan. Hevoset, niiden joukossa me Näykin kanssa, jäivät myös maalle ja nuo nuoret käyttivät nyt tilaisuutta ollakseen usein ulkona ajelemassa ja ratsastelemassa. Nuori neiti Anna rakasti yksin ajella minulla kepeissä turunkärryissä; hän piti minusta, kohteli minua hyvästi ja siksi juoksinkin hänen ohjaksissa ollessa kiltisti ja kernaasti, Nuori herra oli usein ratsastaen mukana ja hän ratsasti kernaimmin muutamalla Poku nimisellä raudikolla, joka oli ulkomaan rotua, suurikokoinen, vilkas ja tulinen. Mutta me toiset hevoset olimme kyllä tallissa oppineet tuntemaan sen tuittupäiseksi ja vikuriksi.
Kerran pisti neiti Annalle päähän valjastuttaa Poku kärryjensä eteen ja lähteä sillä ajamaan, jättäen minut veljelleen. Nuori herra oli tuosta vaihdoksesta sangen huolissaan, hän tiesi kyllä, että piti olla miehen koura hillitsemään raudikkoa, jos se jotakin pääsi säikähtämään. Ja hän kysyi ihmeissään sisareltaan:
"Oletko suuttunut Mustaan, vai miksi sen minulle jätät?"
"En ole suuttunut, vaan ajahan sinä kerran sillä, niin saan minäkin opetella tätä Pokua hallitsemaan".
"Etköhän luopuisi siitä aikeesta, Anna, Poku on kovin epäluotettava hevonen".