"Mutta veli hyvä", sanoi nuori neito pisteliäästi, "älä nyt turhia huolehdi, olenhan pienestä tytöstä saakka tottunut hevosta ajamaan ja mihinkäpä se pääsee Pokukaan sileältä maantieltä. Seuraa Mustalla mukana jos tahdot, minä lähden nyt tällä".
Hän istui jo kärryissä ja ajoi reippaasti portin kautta maantielle, jota myöten lähti hyvää vauhtia laskettelemaan. Nuorella herralla oli kirje vietävä postiin ja arvatenkin huolehtien sisarestaan satuloitsi hän minut ja tapasi pian sisarensa, jonka kanssa he yhtä matkaa onnellisesti ajoivat postiasemalle saakka. Täällä hyppäsi nuori herra selästä, pani minut kiini veräjäpatsaaseen ja pyysi sisartaan odottamaan siinä, kunnes hän pistäisi kirjeensä postiin.
"Viiden minuutin perästä tulen takasin".
"Elä kiirehdi, eihän mulla ole tässä hätää odotellessani".
Poku seisoikin rauhallisesti rinnallani maantiellä ja neiti laski suitset irralleen hyräillen siinä itsekseen. Nuori herra kuului menevän sisälle taloon, neiti katseli sinne hänen jälkeensä. Mutta maantien toisella puolella olevalla niityllä oli hevosia laitumella ja veräjä maantielle oli sieltä auki. Ja neiden huomaamatta tuli hevosparvi sieltä maantielle ja yksi nuori hevonen laukkoi vallattomasti Pokun pään ohi töykästen sitä kylkeen. Tämä säikähti, nykäsi valjaitaan ja lähti hirnasten nelistämään edelleen. Se kävi niin nopeasti, että neiti Anna oli vähällä lennähtää kärryistä. Minä näin hänen päättäväisesti tarttuvan ohjaksiin, mutta samalla he jo hävisivät näkymättömiin tien käänteestä. Hirnahdin kimakasti, olin rauhaton ja koetin repiytyä irti päästäkseni. Mutta jo tuokion kuluttua tuli nuori herra, näki irtonaisten hevosten laukkaavan maantiellä ja tajusi kohta mitä oli tapahtunut. Tuossa tuokiossa hypähti hän satulaan ja käskemättä, kiirehtimättä nelistin minä minkä kaviostani lähti Pokun jälestä, — ratsastaja antoi minun vapaasti mennä. Tultiin kohta tien mutkaan, josta oli virstan verran aivan oikosta maantietä, mutta nelistävää Pokua ei näkynyt siinä. Tie haarausi siinä vielä kahtaalle, oli vaikea tietää kummalle tielle Poku oli kääntynyt. Muuan eukko seisoi mökkinsä ovella ja kun nuori herra siinä vähän pysähteli, osotti hän kädellään oikealle. Laskettiin sinne ja hetken kuluttua näimmekin vilahdukselta kärryjä, jotka yhä huimaavaa vauhtia riensivät eteenpäin. Mutta ennen pitkää olivat ne taas kateessa, ne katosivat aivan silmäimme edestä. Kappaleen ajettuamme näimme muutaman miehen peljästyneenä seisovan tien varrella, ja hän osotti kädellään erästä kylätietä, joka kappaleen etempää kääntyi maantieltä. Sinne oli Poku poikennut, epätasaselle, raivaamattomalle kivikkotielle. Oikasimme sinne kankaan poikki ja näimmekin pian kärryjen vaarallisesti hoippuvan kivien ja puunjuurien yli. Neideltä oli hattu pudonnut päästä ja tukka hulmusi valloillaan siinä vauhdissa. Hän nojautui taaksepäin, koetti nähtävästi yhä vielä pidättää pillastunutta hevosta. Näytti jo siltä kuin pian tapaisimme kärryt; minä ponnistin parhaani mukaan ja nuori herra istui etukumarassa seljässäni antaen minun nelistää. Olimme jo aivan lähellä kärryjä.
Mutta siinä juuri oli suuri, luisuva kivi, jota ei oltu tieltä raivattu pois, vaan jonka kylän miehet kuormaa vetäessään aina kiersivät. Mutta Poku ryntäsi suoraan eteenpäin, kärryt heilahtivat, toinen ratas pyöri ilmassa ja rymähtäen kaatuivat kärryt viskaten neiden kauas kankaalle Poku veti vielä pari syltä kohona kaatuneita kärryjä, joiden valjaat osaksi olivat särkyneet, vaan suitsiperät tarttuivat murrokkoon ja sen täytyi pysähtyä.
Me olimme samassa paikalla. Nuori herra hyppäsi sisartaan katsomaan. Hän makasi siinä kanervikossa liikkumattomana, kasvot maata vasten. Veli heittäysi polvilleen hänen viereensä ja mainitsi hänen nimensä. Ei vastausta; hän kohotti varovasti tytön päätä: kasvot olivat kalpeat ja silmät ummessa. Tuskan valtaamana avasi nuori herra sisarensa vaatteet ja hellitti kaulaliinan, tunnusti valtimoa sekä rupesi katselemaan, mistä apua olisi odotettavissa. Mies, jonka maantiellä äsken olimme sivuuttaneet läheni juuri kylätietä pitkin. Häntä nuori herra kutsui avukseen ja viipymättä hän saapuikin, säikähtyneenä ja huolestuneena hänkin, kun näki nuoren neiden aivan hengetönnä makaavan kankaalla.
"Osaatko selästä ajaa?" kysyi häneltä nuori herra.
"En ole noin satulassa vielä koskaan istunut, vaan ehkä tuo mahtaisi luonnistaa sekin. Parastani tahdon koettaa. Mihin sitä pitäisi ajaa?"
"Aja tohtorin luo ja kutsu hänet heti tänne. Hevonen on hyvin siivo, ei se viskaa sinua mihinkään. Ja sitten aja meille kotiin Sariolaan ja kerro mitä on tapahtunut sekä toimita tänne joku rengeistä vaunujen kanssa. Mutta koeta kiirehtiä, minä odotan tässä."