"Heti herrani; tuossa taitaa todellakin olla neiden henki vaarassa."
Vielä neuvoi hän nuorelle herralle missä vettä oli saatavissa ensi hätään ja rupesi sitten selkääni kiikkumaan. Kömpelösti hän siinä istui etukumarassa ja jalat roikkuilivat kupeillani, mutta minä lähdin tasasesti juoksemaan ja maantielle päästyä lisäsin vauhtia. Tekemistä hänellä tuntui olevan satulassa pysyessään. Mutta tohtorin talon kohdalle pian jouduttiin ja viipymättä ratsastaja siellä toimitti asiansa. Ja yhteen pohteeseen hän sieltä ajoi kapteenin kartanoon, jossa vaunua kohta ruvettiin valjastamaan. Ja niin oli mies innostunut, että itse kohta lähti oikotietä juoksemaan takasin tapaturmapaikalle.
Suuri hälinä vallitsi talossa, kun tuo tieto saapui. Minut talutti renki tuota pikaa talliin, viskasi satulan selästä, heitti loimen ylleni ja jätti minut siihen seisomaan. Näykki vietiin valjaisiin vaunun eteen. Minusta tuntui aika kovin pitkältä, ennenkuin tämä palasi takasin ja silloin se kertoi mulle, mitä se oli nähnyt.
"Paljoahan en tiedä", kertoi se. "Yhtä vauhtia ajettiin koko matkan ja saavuttiin perille melkein samassa kuin tohtori. Nuori herra piteli neiden päätä sylissään ja tohtori kaatoi hänen suuhunsa jotakin nestettä, ja vakuutti että hän elää. Paluumatkalla kuulin vielä tohtorin sanovan, että neiti luultavasti ei ole aivan pahasti loukkautunut, mutta itse tämä ei koko matkalla puhunut mitään."
Rasittunut oli Näykki tällä matkalla, vaunut olivat sangen raskaat ja kuulin sen pari kertaa pahasti rykäsevän, mutta kunniantunto esti sitä enemmän valittamasta. Illemmalla tuli nuori herra talliin minua tervehtimään. Hän taputti lanteitani ja kehui minua paljo, sekä kertoi Anterolle luulevansa, että minä olin käsittänyt neidon hengenvaaran yhtä hyvin kuin hän itse. "En olisi sillä kertaa voinut Mustaa pidättää, jos olisin tahtonutkin". Vielä ymmärsin miesten puheesta, että neiti jo oli isosti parantunut ja että hengenvaarasta ei enään ollut pelkoa. Se oli minusta niin hauska uutinen, että ilostani hirnahdin pilttuussani.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Renki Martti.
Nyt minun täytyy kertoa vähän Marttirengistä, hänestä, jonka Anteron poissaollessa tuli hoitaa hevosia. Eikä kukaan sitä tehnytkään paremmin kuin hän ja niin kauan kuin hän oli reiluna miesnä, ei uskollisempaa eikä luotettavampaa palvelijaa voinut tavatakaan. Hän oli lempeäluonteinen ja taitava hevosia käyttelemään; jos joku hevosista oli sairaana, osasi hän hoitaa sitä yhtä hyvin kuin jokin hevostohtori, hän oli näet aikoinaan ollut eläinlääkärillä palveluksessa. Ja taitava ajaja hän myöskin oli ja huolellinen eikä häneltä puuttunut tietojakaan, jotapaitse hän osasi hyvin käyttäytyä ja oli varsin siistin näköinenkin. Luulenpa, että kaikki pitivät hänestä — hevoset pitivät ainakin. Voisi ihmetellä, että näillä avuilla varustettu mies oli verrattain ala-arvosessa asemassa, mutta asianlaita oli se, että hänellä oli yksi suuri vika: hän joi. Ei niin kuin toiset juopot, jotka myötään juovat, hän osasi pysyä raittiina viikkoja ja kuukausia, mutta sitten hänet äkkiä himo tapasi, hän joutui hummaamaan ja kävi silloin häpeäksi itselleen, rasitukseksi vaimolleen ja vaivaksi jokaiselle, jolla oli hänen kanssaan tekemistä. Selvänä ollessa oli hänestä kumminkin niin paljo hyötyä, että Antero pari kertaa oli antanut hairahdusten mennä kaikessa hiljaisuudessa, ettei kapteeni saisi siitä vihiä.
Mutta eräänä yönä, kun Martin joistakin pidoista oli ajettava isäntäväkensä kotiin, oli hän juonut itsensä niin humalaan, että hänestä ei ollut enää suitsien pitelijäksi. Piti jättää mies pois kokonaan ja isännän itsensä täytyi nousta ajamaan. Ja silloin sai Martti eron palveluksestaan. Hänen täytyi muuttaa pois talosta perheineen, joka sai hakea kattoa päänsä päälle mistä löysi. Tämä oli jo tapahtunut pari vuotta sitten. Mutta vähää ennen kuin me Näykin kanssa tultiin taloon, oli Martti taas otettu armoihin. Antero, hyväsydämminen mies, oli puhunut kapteenille Martin puolesta, ja juhlallisesti oli Martti luvannut, ettei hän nauttisi pisaraakaan väkeviä, niin kauan kuin hän siinä talossa asui. Näihin asti hän olikin pitänyt tuon lupauksensa jopa niin järkähtämättä, että Antero uskoi Martin hoitoon koko tallin siksi ajaksi, kun hän itse oli poissa, sillä siihen toimeen olikin Martti muita taitavampi.
Jo teki kevättä, toukokuu oli käsissä ja perhettä voitiin ruveta odottelemaan kotiin kaupungista. Vaunut olivat syksyseltään korjauksen tarpeessa, joten päätettiin lähettää Martti viemään niitä läheiseen kauppalaan korjattaviksi; sieltä oli hänen ratsastamalla tultava takasin. Sitä varten otti hän satulan mukaan ja minut otettiin tälle retkelle. Hiukan rahoja annettiin Martille mukaan kaikenmoisia pikkuostoksia varten.