Kohta kauppalaan tultuamme ajoimme vaunuseppään, johon vaunut jätettiin ja sieltä talutti Martti minut kievariin, pani minut talliin ja käski kievarin rengin ruokkia minua. Itse hän lupasi tulla asioiltaan kello neljä. Mutta hän ei tullut ennenkuin kello viisi ja sanoi lähtevänsä paluumatkalle vasta kuudelta, hän oli näet tavannut pari vanhaa tuttavaa. Kievarin renki ilmoitti hänelle silloin, että kenkä toisessa etujalassani vähän löksötti ja kysyi, olisiko se kiinnitettävä.
"Eikö mitä", väitti Martti, "kyllä se kestää kunnes kotiin saavutaan".
Hän oli nyt hyvin isoääninen ja puhui räyhäten ja minusta hän tuntui menettelevän kovin vasten tapojaan, kun ei tahtonut ottaa tarkempaa selkoa kengästäni, muuten hän aina oli hyvin huolellinen tämmöisissä asioissa. Eikä hän saapunut kello kuusi, ei kello seitsemän eikä kahdeksan, vasta lähempänä yhdeksää hän saapui ja komensi silloin hyvin karkealla äänellä kievarin rengin tuomaan minut esiin. Hyvin pahalla tuulella hän näytti olevan, haukkui renkiä, en tiedä mistä syystä. Kievarin isäntä itse seisoi pihalla, kun me lähdettiin ja huomautti, että "aja varovasti, Martti", mutta tämä vain kirasten vastasi ja karautti kadulle. Ja kun päästiin ulkopuolelle kauppalaa, kannusti hän minut nelistämään ja löi usein piiskalla, vaikka minä menin, minkä suinkin jaksoin. Taivas oli pilvessä, joten oli melkein pilkkopimeässä kulku. Äsken oli vedetty someroa maantielle ja siinä oli siis paljo mukulakiviä. Siinä nelistäessäni irtausi minulta kenkä jalastani yhä enemmän ja vihdoin se putosi. Jos Martti nyt olisi ollut selvällä päällä, olisi hän heti huomannut, että jokin seikka oli hullusti, mutta hän oli siksi juovuksissaan, ettei huomannut mitään. Hän ajaa karautteli vain teräviä kiviä pitkin, myötään kiroillen ja hosuen piiskalla. Jalkaani koski tietysti hirveän kipeästi; kengätön kavio halkesi ennen pitkää ja repeysi pahasti kivikossa.
Pitkälti en voinut niin ollen jatkaa. Ei mikään hevonen voi juosta särkyneellä kaviolla. Tuska kävi liian suureksi, minä kompastelin ja hytkähdin vihdoin hervotonna polvilleni. Martti lensi selästäni ja kun vauhti oli ollut sangen kova, lienee hän pudonnut hyvin voimakkaasti. Minä pääsin ennen pitkää taas jaloilleni ja nilkutin tiepuoleen, jossa ei ollut kiviä. Kuu oli juurikään noussut ja sen valossa saatoin nähdä Martin makaavan kappaleen matkan päässä maantiellä. Hän ei noussut jaloilleen, teki ainoastaan pari yritystä kohotakseen ryntäilleen, vaan vaipui taas valitellen maahan. Syytä olisi ollut minullakin valitella, sillä jalkaani ja polviani pakotti äärettömästi, mutta hevoset ovat tottuneet valittamatta kärsimään tuskiaan. En siis ääntä päästänyt, seisoin vain ja kuuntelin, eikö kuuluisi kavioiden kopinaa taikka jalkamiehen astuntaa maantieltä. Ei kuulunut; vähän tätä tietä kuljettiin, öiseen aikaan hyvin harvoin. Keväinen yö oli tyyni ja kaunis. Ruisrääkkä vain kuului räkättävän loitommalla aidan takana ja huuhkaja suhahti joskus pääni päällitse lepikön läpi. Minä seisoin siinä ja ajattelin kaipauksella niitä kuluneita kesäöitä, jolloin varsana ollessani seisoin laitumella emäni vieressä ja sen hoidossa.
VIIDESTOISTA LUKU.
Mikä oli seuraus.
Puoliyön aika lienee ollut käsissä, kun etäämmältä kuulin hevoskavioiden kopsetta. Väliin se hiljeni kuulumattomiin, mutta kuului taas selvemmin ja lähempätä. Tie kulki metsien läpi ja ääni kuului Sariolasta päin; kohta heräsi minussa toivo, että sieltä tulee joku, joka on lähtenyt meitä hakemaan. Kuta lähemmäs kavion kopse tuli sitä varmemmaksi kävin, että se oli Näykin kavioiden ääni; tuokion kuluttua tunsin jo rattaatkin, jotka sillä oli perässään. Hirnahdin silloin ja ihastuin ikihyväksi kun kuulin Näykin vastaavan sekä sitäpaitse tuttuja ihmisääniä. Verkalleen ne tulivat ja pysähtyivät sen mustan esineen kohdalle, joka makasi tiellä.
Toinen miehistä hyppäsi kärryistä katsomaan, kuka siinä loikoi. "Martti se on", virkkoi hän "eikä mies liikuta jäsentäkään". Toinenkin mies nousi kärryistä ja nojausi maassa makaavan yli. "Kuollut se on; koetteleppas miten kylmät kädetkin sillä jo on".
He nostivat Martin maasta, mutta ei elon merkkiä hänessä näkynyt ja nivukset olivat yhtenä verihyytelönä. Sen nähtyään jättivät he Martin paikoilleen ja tulivat katselemaan minua. Kohta huomasivat he rikkirepeytyneet polveni.
"Hevonen on langennut ja viskannut miehen selästään. Kuka olisi sitä Mustasta uskonut? Eihän koskaan ennen ole nähty, että se saattoikaan langeta. Martti on varmaankin maannut tuossa tuntikausia, ihmepä ettei hevonen ole liikkunut paikaltaan".