Toinen miehistä koetti nyt taluttaa minua eteenpäin. Astuin askeleen, vaan niin kävi kipeästi, että olinpa toiseen kertaan langeta.
"Kas! sillä on vaiva sekä polvissa että jalassa ja, — mitä ihmettä —, koko kaviohan on repaleina. Poika parka, mihin leikkiin olet joutunut! Pelkäänpä, pelkäänpä, ettei Martin laita ole ollut oikea. Lähteäppä tällaista mukulakivistä tietä myöten ajamaan selästä hevosella, jolla ei ole kenkää yhdessä jalassa! Olisipa ollut sama, jos hän olisi tahtonut pakottaa hevosen hyppäämään kuun yli. Mies on luultavasti taas joutunut vanhan himonsa valtaan. Hänen vaimoparkansa, kovin hän oli kalpea, kun tuli taloon kyselemään, eikö Martti jo ole palannut. Oli hän tosin keksivinään syitä, jotka olisivat voineet miestä pidättää kauppalassa, vaan näkyi se siltä, että hän tavattomalla innolla kehotti meitä lähtemään miestään vastaan. Miten on meidän nyt meneteltävä? Meidän täytyy saada kotiin sekä hevonen että vainaja, eikä se suinkaan helpoksi käy".
Neuvoteltiin sitten ja päätettiin, että toinen miehistä taluttaisi minua, toinen veisi vainajan. Vaikea oli saada veristä ruumista sijoitetuksi kärryihin, sillä kuka piteli sillaikaa Näykkiä? Vaan tämä tuntui yhtä hyvin kuin minä tietävän mistä oli kysymys, ja se seisoi hiljaa kuin muuri. Lienen jo ennen maininnut sen suurimpia vikoja olleen sen, ettei se tahtonut kauan seistä paikoillaan. Kohta lähti toinen miehistä ajamaan surullista kuormaa, toinen tuli minun jalkaani katsomaan. Hän otti kaulahuivinsa ja sitoi sillä sairaan jalkani lujalle ja lähti niin minua kotiin taluttamaan. En unhota koskaan tätä yöllistä matkaa. Oli puolen penikulman verran matkaa kotiin. Mies talutti minua verkalleen ja minä nilkutin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, mutta kamalasti se koski. Olen varma, että mies näki ja tunsi tuskani, sillä hän taputteli minua usein ja puhutteli ystävällisesti ja rohkaisevasti. Vihdoin ehdin omaan pilttuuni ja sain kauroja. Renki pani kylmiä kääreitä polvilleni ja puuroa jalkani ympäri, jotta jalka puhdistuisi, ja kuume talttusi jo ennen eläinlääkärin tuloa aamulla. Sain vihdoin unta, vaivoin päästyäni pitkälleni. Seuraavana päivänä tutkittiin haavat ja tohtori arveli, että jäntereissä ei ole vikaa, joten minusta kumminkin vielä tulisi työkuntoinen hevonen; mutta muodoltaan olivat jalat pilassa. Luulenpa, että minua hoidettiin niin hyvin kuin voitiin, mutta pitkällinen ja tuskallinen se hoito oli. Polvilleni muodostui pahkoja ja niitä poltettiin pois syövillä hapoilla ja kun haavat vihdoin olivat ummessa, voideltiin arpia nesteellä, joka vei kaiken karvan polvista. Arvatenkin sekin tehtiin parhaassa tarkoituksessa.
Kun Martti oli tapaturman kautta kuollut ilman että kukaan oli ollut sitä näkemässä, pidettiin tutkinto ja siinä kävi kauppalan kievarin väen todistusten kautta selville, että Martti oli lähtiessään ollut juovuksissa; minun pudonnut kenkäni löydettiin maantieltä ja siitä kävi kohta ilmi, miten kaikki oli tapahtunut. Minä pääsin kaikista moitteista vapaaksi. Kaikki surkuttelivat leskeä. Tämä oli aivan menehtymäisillään ja huudahteli tuontuostaankin surunsa sekaan: "Hän oli niin hyvä, niin kelpo mies, — kaikki oli tuon vihattavan viinan vikaa. Miksi sellaista myödään! Oi Marttini!" — Martti haudattiin ja kun leskellä ei ollut kotia eikä sukulaisia, täytyi hänen kuuden pienen lapsensa kanssa kerran vielä muuttaa pois hauskasta torpasta ja siirtyä ilottomaan, synkkään vaivaistaloon.
KUUDESTOISTA LUKU.
Alaspäin.
Kohta kun jalkani haavat olivat ummessa, laskettiin minut pienelle niitylle, jossa irtaallaan sain kulkea viisi, kuusi viikkoa. Muita eläimiä siellä ei ollut ja vaikka nautinkin vapaudestani ja runsaasta ruohosta, olin kumminkin siksi kauan ollut seuraan tottunut, että nyt tuntui oloni hyvin yksinäiseltä. Meistä oli Näykin kanssa tullut erittäin hyvät ystävät ja häntä siis varsinkin kaipasin. Usein hirnahdin, kun kuulin hevosten kulkevan läheisellä tiellä, mutta harvoin sain vastausta. Vaan eräänä aamuna avattiin veräjä ja vanhaa ystävääni Näykkiä näin siitä hakaan talutettavan. Renki päästi päitset päästä ja laski Näykin irroilleen. Iloisena juoksin sen luo, ja mielihyvä oli yhtä suuri molemmin puolin. Vaan pian huomasin, että Näykkiä ei oltu huvikseen laskettu laitumelle. Sitäkin oli tapaturma kohdannut. Tämä oli oikeastaan pitkä juttu, vaan pääasia oli, että se hurjalla ratsastuksella oli pilattu ja nyt laskettu laitumelle, jotta saataisiin nähdä, vieläkö siitä tulisi kalua. Nuori herra oli vähän sen jälkeen, kuin minut saatettiin pois tallista, ollut huviratsastuksella. Hän oli valinnut Näykin ratsukseen. Ja siellä oli kerran ajettu kilpaa, Näykki oli kunnianhimoinen, se oli tahtonut panna parastaan, ja eellimmäisten joukossa se oli ollutkin. Vaan rinta ei ollutkaan kestänyt; ratsastaja oli sitäpaitse ollut liian raskas, joten siltä selkäkin oli venähtänyt.
"Näin olemme nyt täällä molemmat", lausui Näykki surunvoittoisesti, "taittuneina parhaissa voimissamme, sinä juopottelijan, minä nuoren hurjastelijan varomattomuuden kautta. On tämä kohtalomme todellakin surullista".
Ja me tunsimme molemmat, ettemme enää olleet entisellämme. Mutta hauska meillä siltä oli toistemme seurassa. Emme tosin enää laukkoneet ympäriinsä, kuten ennen varsoina, vaan me söimme yksissä ja lepäsimme rinnakkain ja koivujen siimeksessä seisoimme usein pitkät ajat päät vastakkain. Ja niin kului kesää alkupuoli.
Eräänä päivänä näimme kapteenin tulevan Anteron seurassa hakaan. Kun heidät näimme, seisoimme paikallamme, ja annoimme heidän astua luoksemme. Tarkoin he meitä tutkivat. Kapteeni oli hyvin alakuloisen näköinen.