"Tässä on nyt parituhatta markkaa turhaan viskattuna", sanoi hän; "mutta enin surettaa minua kumminkin näiden hevosten kohtalo, joille vanha ystäväni oli hankkivinaan niin hyvän kodin: täällä ovat ne nyt molemmat turmellut. Tamma saakoon vuosikauden lepäillä, jotta saadaan nähdä, kostuuko se, mutta Musta on myötävä. Vahinko se on, mutta mitäpä meidän talossa näin rumaksi runnellulla hevosella tehtäisiin".
"Totta se on, herra kapteeni", toisti Antero, "mutta sellaisessa paikassa, missä ei niin tarkoin karvoihin katsota, voi Musta vielä hevosen viran hoitaa, jos sitä taiten kohdellaan".
Ja niin he jättivät meidät.
Noin viikkoa myöhemmin tuli muudan rengeistä päitset käsivarrella hakaan, pujotti ne minun päähäni ja lähti taluttamaan minua pois. Ei siinä jäänyt jäähyväisiin aikaa. Me hirnahdimme molemmat, Näykki ja minä, kun minua veräjälle vietiin, Näykki juoksi aidan kuvetta hirnahdelien jälkeeni, niin kauan kuin kavioni kopse kuului.
Rautatiellä vei Antero minut sitten Helsinkiin, jossa eräs lääkäri oli ostanut minut ajohevosekseen.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Varas ja silmäinpalvelija.
Uudella isännälläni ei ollut ennen ollut omaa hevosta, vaan saatuaan suuremman praktiikin, osti hän minut, vuokrasi tallin, joka oli eri talossa kuin hänen oma asuntonsa, ja hankki hevosenhoitajan. Vähän hän itse hevosenhoitoa ymmärsi, mutta hän oli hyväluontoinen ja tahtoi että minua hyvin kohdeltaisiin. Minun olisi siis ollut hyvä olla uudessa paikassani, ellei olisi sattunut seikkoja, joista tohtori ei tiennyt mitään. Hän antoi, kuten itse kuulin, rengille käskyn ostaa riittävästi ja hyvää ruokaa, sekä heiniä että kauroja. Muutamain päiväin aikana olikin kaikki kuten olla piti. Huomasin kohta, että renki ymmärsi tehtävänsä. Hän piti tallin puhtaana ja ilmavana, harjasi minut huolellisesti ja oli aina ystävällinen. Ennen oli hän ollut jonkun hotellin palvelija, mutta sittemmin naimisiin mentyään asettunut omilleen ja ruvennut kuorma-ajuriksi. Jonkun ajan perästä huomasin, että minun kaura-annokseni huomattavasti pienenivät, ja muutamain viikkojen kuluttua rupesi tämä jo voimissa tuntumaan. Heinät olivat kyllä hyviä, vaan ne eivät yksin riittäneet minua voimissa pitämään. Mutta enhän voinut kellekään kertoa enkä valittaa ja niin kului pari kuukautta. Ihmettelin eikö isäntäni huomaisi, että jokin oli nurin, mutta ei hän nähnyt mitään. Eräänä iltapäivänä syystalvella lähti isäntäni kumminkin ensi kelillä ajelemaan maalle erään ystävänsä luo, joka oli tilanomistaja lähellä Helsinkiä. Tämä tunsi hevoshoidon perinpohjin ja tervehdittyään isäntääni, loi hän katseen minuun ja virkkoi: "Näyttääpä siltä, kuin ei hevosesi olisi oikein terve. Onko se ollut sairaana?"
"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori, "mutta sen olen kyllä huomannut, ettei se enää ole niin virkku, kun ensin ostaessani sen; mutta renkini sanoo, ettei sitä ole oudoksuttava, koska hevoset ainakin käyvät heikoiksi ja hitaiksi syyspuoleen".
"Syyspuoleen — mitä hulluja! Ja jos niin olisikin, niin ei sinun hevosesi, jolla on siksi vähän ajoa ja epäilemättä hyvä ruoka, tarvitseisi noin ruveta näivettymään".