Ja hän rupesi koettelemaan minua joka paikasta sekä virkkoi sitten: " Sitä en tiedä kuka sinun kaurasi syö, vaan ei sitä hevosesi syö. Ajoitko kovin tänne tullessasi?"
"En, päinvastoin ajoin hyvin verkalleen".
"Koetteleppas tästä", virkkoi maanviljelijä, johtaessaan isäntäni käden tunnustelemaan kaulaani ja lapojani.
"Tämähän on märkä ja hikinen niinkuin hevoset, joita pelkällä heinällä ruokitaan. Neuvoisin sinua pitämään talliasi vähän lähemmin silmällä. En epäileisi mielelläni ja omasta puolestani olen ilonen, ett'en tarvitse sitä tehdä, sillä mulla on luotettavaa väkeä. Mutta ota selko, miten asianlaita on, sillä löytyy kelvottomia ihmisiä, jotka ovat sydämmettömiä kyllä riistääkseen mykältä elukkaraukalta sen ravinnon". Sitten sanoi hän rengilleen: "Anna tälle hevoselle runsas kaura-annos, valitse parhaita kauroja".
"Mykkiä eläinraukkoja", — niin, semmoisia me olemme; jos olisinkin voinut puhua, niin olisinpa ilmottanut isännälleni, mihin hänen kauransa joutuivat. Renki tuli talliini joka aamu kello kuusi poikineen, jolla oli kannellinen vasu käsivarrellaan. He menivät kohastaan kauralaatikolle ja minä näin isän ammentavan poikansa vasuun koko sievän joukon kauroja, jonka jälkeen poika läksi. Viisi taikka kuusi päivää sen jälkeen kuin olimme olleet maalla, lennähti, juuri samassa kuin poika oli lähtemäisillään ulos, tallinovi auki ja sisään astui poliisi, joka tarttui poikaa käsivarteen. Hän lukitsi oven ja virkkoi pojalle: "Näytä minulle, mistä isäsi ottaa ne kaurat, joita sinä joka aamu kannat kotiisi".
Poika hätäysi ja rupesi itkemään, vaan kun hän ei voinut päästä pakoon, osotti hän kysyjälle kauralaatikkoa. Renki itse oli juuri puhdistamassa jalkojani eikä ensin huomannutkaan mitä siellä tapahtui, vaan kohta kun hän näki poliisin ja älysi, mistä oli kysymys, rupesi hän haukkumaan poliisia. Mutta eihän siitä ollut apua, isä sai poikineen seurata kuulusteltaviksi ja sittemmin kuulin, että rengille oli tuomittu hyvin ansaittu rangaistus.
Samana päivänä tuli uusi renki talliin. Hän oli pitkä, komea mies ja kohteli minua hyvin ystävällisesti. Ja erittäinkin, kun isäntä oli saapuvilla, taputteli ja puhutteli hän minua. Harjani ja häntäni suki hän vedellä ja kavioita voiteli öljyllä, että olisin oikein hienon näkönen, mutta hän ei katsellut kavioiden alle eikä harjannut minua huolellisesti. Kuolaimet saivat ruostua, silat olivat aina kosteat ja hihnat kangistuivat.
Hän nähtävästi itsekin piti itseään hyvin kauniina miehenä, sillä hän käytti paljo aikaa puhdistaakseen hiuksensa ja partansa sekä solmitakseen kaulahuivinsa siroon solmuun pienen taskukuvastimen edessä tallissa. Kun häntä hänen isäntänsä puhutteli, ei hän koskaan vastannut muuta, kuin että "kyllä, herra tohtori, kyllä, herra tohtori" kosketellen lakkia joka toisen sanan kohdalla. Kaikkien mielestä hän oli erittäin siivo mies ja ihmiset onnittelivat tohtoria, että hän oli sellaisen palvelukseensa saanut. Mutta minä voin vakuuttaa, että se oli itserakkain ja laiskin vetelys, jota koskaan olen tavannut. Olihan se hyvä sekin, ettei hän rääkännyt eikä kauroja varastanut. Mutta ei se hevoselle riitä. Hyvähän mulla olisi ollut seistä pilttuussani, ellei hän olisi ollut niin laiska, ettei hän viitsinyt puhdistaa tilaani. Harvoin hän korjasi vanhat roskat altani pois ja seuraus olikin, että siellä aina haisi pahalta. Ja tuosta kitkerästä katkusta kärsivät silmäni ja kävivät punasiksi, jotapaitse ruokahaluni huononemistaan huononi.
Eräänä päivänä tuli isäntäni ja virkkoi rengille: "Kuule, miksi täällä on ruvennut tuntumaan niin ilkeä haju? Eikö olisi syytä lakasta pilttuu tarkemmin ja huuhtoa vedellä?"
"Niinkuin herra tohtori käskee", vastasi tämä taas heilauttaen lakkiaan, "mutta en luule olevan hyödyllistä panna vettä pilttuuseen. Hevoset vilustuvat helposti ja olisihan vahinko, jos tohtorin hevonen sairastuisi. Vaan minä teen, kuten herra tohtori käskee."