Kun siten eräänä päivänä olimme pelihtineet tavallista enemmän, hirnahti emoni, kutsui minut luokseen ja virkkoi:
"Pane mieleesi mitä sulle nyt sanon. Nuo toverisi ovat kyllä kelpo varsoja, mutta niiden vanhemmat ovat pelkkiä työkoneja, joilla ei ole ollut tilaisuutta opettaa varsoilleen hienompia tapoja. Sinun laitasi on toinen. Isälläsi on hyvin arvokas nimi tällä paikkakunnalla ja isoisäsi on voittanut kaksi palkintoa Hämeenlinnan kilpa-ajoissa. Isoäidilläsi oli harvinaisen nöyrä luonto etkä ole nähnyt minun koskaan näykkivän etkä potkivan. Toivon, että sinustakin kasvaa leppeä, kelpo hevonen, joka ei pidä väliä huonoista esimerkeistä. Tee aina niskottelematta työsi, nosta nopsasti jalkaasi kun juokset eläkä rupea tappelemaan eläkä hämmästelemään leikilläsikään."
Näitä emäni neuvoja en ole koskaan unhottanut. Tiedän, että se oli viisas ja ymmärtäväinen tamma ja että isäntämme piti siitä paljo. Nimenä sillä oli oikeastaan "Herttuatar" mutta tavallisesti sitä "Herttaseksi" kutsuttiin.
Isäntämme, Lahtelan isäntä, oli siivo, hyvä mies; antoi ruokaa hyvää ja riittävästi, piti tallin siivossa ja taputteli meitä ystävällisesti, puhutellen meitä kuin omia lapsiaan. Hänestä kaikki paljon pidimme, emäni erittäinkin. Kun se näki isännän portailla, juosta karautti se aina ilosesti hirnasten hänen luokseen ja silloin hän sitä taputteli ja mairitteli "herttasekseen" ja kyseli että "mitenkä nyt poikasi, pulska Musta, jaksaa". Minua hän näet kutsui "pulskaksi Mustaksi", koska olin kiiltävän musta. Ja silloin hän tavallisesti antoi meille leipäpalan tai hyppysellisen suoloja. Kävivät toisetkin hevoset hänen luonaan, vaan luulenpa, että hän enin piti emästäni ja minusta, — emälläni hän aina ajoi kepeässä kirkkoreessä kun kaupunkiin läksi.
Hakamme aidan takana oli perunamaa, jossa punatukkaisen Ollin, laiskansitkeän poikaviikarin, olisi pitänyt mullata taimia, mutta usein hän jätti työnsä kesken ja tuli aitaviereltä vaaraimia syömään. Mutta eipä hän siihenkään tyytynyt, monesti rupesi hän sieltä aidan takaa pelihtimään varsojen kanssa, viskeli niitä kivillä ja kartuilla saadakseen niitä laukkaamaan. Paljo emme tuosta välittäneet, juoksimme tavallisesti syrjään, vaan joskus sattui kivi kipeämminkin koskemaan. Monasti olimme kuulleet isännän toruvan Ollia tuosta; mutta kun hän taas eräänä päivänä meitä pyssyili ja isäntä sattui sen näkemään, niin tämä suuttui, juoksi aidan luo ja antoi Ollille aika tukkapöllyn. Me laukoimme viereen katsomaan ja kuulimme silloin isännän toruvan:
— Vai sinä poikavekara hevosia laukkuutat! Sen olet tehnyt jo ennenkin, vaan nyt se jo riittää, — saat mennä, minun leipääni et tarvitse enää syödä.
Sen koommin emme Ollia nähneet. Vaan vanha Taneli, joka hevosia hoiti, oli meille yhtä hyvä kuin isäntä ja vaali meitä hellästi.
Kun olin pääsemässä kahden vuoden ikäiseksi, sattui tapaus, jota en koskaan unhota. Oli kevätkesä, yöllä oli kylmännyt ja sumu peitti laitumen ja metsänrinnan, jossa me varsahevoset kesän ensi ruohoa nakertelimme. Tämä puoli oli rajakkain Kallioniemen herrastalon tilojen kanssa, ei ollut tilojen välillä kuin kapea puro, joka jyrkänlaisten rantojen lävitse vieri järveen.
Parooni Törne, Kallioniemen isäntä, oli samoin kuin meidän isäntämme, hyvin hellä hevosia kohtaan eikä hän hyväksynyt niitä hurjia ratsastuksia, joihin hänen poikansa, nuori luutnantti, oli hyvin ihastunut ja joita hän kotona oleskellessaan aina harjoitti ystäviensä seurassa. He panivat usein metsissäkin toimeen tuimia kilparatsastuksia, yksi ajoi edellä ja toiset karauttivat huimaavaa kyytiä perästä saadakseen hänet kiini, kannustivat vain hevosiaan ja laskivat menemään katsomatta mitä edessä oli. Monta hevosta olivat he tällä tavoin ajaneet aivan pilalle elinkaudeksi ja että suurempiakin onnettomuuksia saattoi sattua, siitä oli juuri mainittu tapaus selvä esimerkki.
Niin, me astelimme mainittuna kevätpäivänä kaikessa rauhassa laitumella pureskellen nuorta nurmea ja silloin me äkkiä kuulimme ryminää ja huutoja metsästä. Vanhin varsoista korotti päänsä, luimisti korviaan ja lähti huudahtaen että "sieltä tulee ratsastajia" aika vauhtia laukkaamaan vainiolle. Me muut perässä. Koivulehdon kunnaalle pysähdyimme ja katselimme siitä tantereen poikki tulijoita. Emäni ja isäntämme vanha työhevonen näyttivät tietävän mistä oli kysymys.