"Nyt niillä on taas kilpa-ajot", virkkoi emäni. "Jos ne tämän kautta ajavat, niin saamme nähdä koko lystin." Samassa sieltä tulikin ratsastaja ajaen täyttä karkua puroon viettävää niittyä pitkin. Sellaista meteliä en ollut eläissäni vielä koskaan kuullut. Huutaen ja täyttä nelistä lasketellen tuli sieltä ensimmäisen jälessä joukko herroja, jotka kumminkin puron äyrästä lähetessään hiljensivät vauhdin.
"Nyt ne saavat hänet kiini", virkkoi emäni.
"Kiini, miksi kiini?" kysyin minä.
"Miksi, siinäpä se juuri kysymys onkin. Ei he tiedä sitä itsekään, mutta tuo on heistä hauskuutta".
Mutta taas vauhti jatkui, eturatsastaja kannusti hevostaan ja lasketti jyrkkää puronrinnettä kohden ja rannalla olevan aidan yli, puron poikki ja meitä kohden.
"Nyt saamme nähdä jotain hauskaa", virkkoi emäni ja samassa työntyi koko ratsastajajoukko rinnettä alas puroon. Toisten hevoset hyppäsivät aidan ja puron yli, toisten peljästyivät, peräytyivät ja juoksivat syrjään, vaan ajajat pakottivat niitä eteenpäin.
Katselin tuota niin hämmästyneenä, etten ensiksi oikein tajunnutkaan, mitä puron luona tapahtui. Mutta kun sinne tarkemmin katsahdin, kohtasi silmääni surullinen näky: kaksi kauniinta hevosta oli suistunut. Toinen makasi selällään purossa ja siristi jalkojaan, toinen voihki aidan kupeella nurmikolla. Ratsastajista nousi toinen märkänä ja savisena purosta, toinen makasi rantakivillä aivan liikahtamattomana.
"Siltä on niskat poikki", sanoi emäni. "Se on oikein hänelle", arvelivat toiset varsat ja niin tuntui minustakin, mutta emäni pani vastaan.
"Niin ei saa ajatella", sanoi hän. "Mutta vaikka olenkin vanha hevonen ja olen nähnyt ja kuullut paljo, en ole kumminkaan koskaan voinut käsittää, miksi tuollainen ajo on ihmisistä hauskaa. Usein särkevät he itsensä, turmelevat hyvät hevoset, polkevat pellot ja niityt ja ilman mitään hyötyä. Mutta kuinkapa sitä me ymmärtäisimmekään, mehän olemme pelkkiä hevosia".
Emäni puhuessa seisoimme ja katselimme ratsastajia. Nämä olivat laskeuneet hevostensa seljästä ja kiirehtineet maassa makaavan nuorukaisen luo. Mutta minun isäntäni, joka myös oli nähnyt pika-ajon, oli ensimmäinen, joka koetti nuorukaista auttaa. Pää retkahti kumminkin alas kun häntä koetettiin nostaa pystyyn ja käsivarret riippuivat hervottomina. Kaikki olivat hyvin vakavan näköisiä, ei nyt temmelletty eikä torvilla soitettu, vaan nostettiin kaatunut maasta ja kannettiin isäntäni huoneeseen. Sittemmin sain kuulla että tuo oli ollut nuori parooni, Kallioniemen paroonin ainoa poika. Nyt ajoi ratsastajia joka suunnalle hakemaan lääkäriä ja eläinlääkäriä ja arvattavasti myöskin vanhaa paroonia, jonka piti saada tieto poikansa tapaturmasta. Kun eläinlääkäri saapui puron partaalle, meni hän tuon komean mustan hevosen luo, joka siinä ähkien makasi, koetteli sitä joka paikasta ja pudisti päätään. Joku juoksi isäntämme taloon, toi sieltä pyssyn; laukaus kuului eikä tuo musta hevonen sen koommin liikkunut.