Emäni oli hyvin alakuloisen näköinen ja kertoi monta vuotta sitten hyvin tunteneensa tuon hevosen, joka oli ollut vireä ja virheetön. Eikä hän tahtonut enää mennä koko laitumen siihen päähän.
Moniaita päiviä myöhemmin kuulimme kirkonkellojen soivan pitkään ja maantiellä näimme mustain hevosten vetävän pitkää, omituista mustapukuista vaunua. Ja jälestä tuli toiset vaunut ja sitten kärryt ja niitä pitkä rivi; kaikki ajajat olivat mustiin puetut, ja kellot soivat lakkaamatta.
Nuoren paroonin ei tarvinnut sen jälkeen enää koskaan ratsastaa. Hänet vietiin kirkkomaalle ja laskettiin siellä hautaan. Siihen vei hänet hänen hurja huvituksensa.
TOINEN LUKU.
Minua totutetaan valjaisiin.
Sanottiin yleisesti, että minusta kasvoi kaunis hevonen, joten hyvin ansaitsinkin "Pulskan Mustan" nimeni. Karvani oli hieno ja pehmeä ja väri kimaltavan musta. Yksi jalka oli mulla valkea ja sitä sanottiin sukaksi, ja valkonen tähti oli otsassani. Isäntäni aikoi myödä minut, mutta ei ennenkuin olin ehtinyt nelivuotiseksi; "sillä", sanoi hän, "lasten ei pidä tehdä työtä niinkuin miesten eikä varsahevosten niinkuin täysikasvuisten". Kun olin kolmivuotias, elin neljättä talveani, tuli Kallioniemen parooni eräänä päivänä minua katsomaan. Hän tutki silmäni, rintani ja jalkani, hän koetteli minua joka paikasta, harjasta kavioon saakka. Sitten minua juoksutettiin hänen nähdensä ja hän virkkoi: "Se kun opetetaan, niin siitä tulee erinomainen hevonen". Isäntäni sanoi, että hän itse aikoi opettaa minut, sillä hän ei tahtonut, että minua säikytettäisiin tai pilattaisiin. Ja jo seuraavana päivänä koulunkäyntini alkoi.
Eivätpä kaikki voi aavistaa, minkälainen on työ varsan valjaisiin totuttamisessa ja siksi siitä kerron. Se on totutettava lankiin ja luokkiin, pujotettava aisojen väliin, opetettava vetämään perässään rekeä ja kulkemaan juuri sitä tietä, jota ajaja tahtoo ja kulkemaan siivosti. Kesällä sen ruumiin ympäri ovat kiinnitettävät silat ja mäkivyöt ja sen on juostava, perässään rämisevät rattaat tai vaunut, juostava tai käveltävä, miten milloinkin käsketään. Varsa ei saa arastella esineitä, joita se tien vierellä näkee, ei saa pysähdellä hirnahtelemaan toisille hevosille eikä leikkimään niiden kanssa, ei saa purra eikä potkia, ei yleensä saa olla omaa tahtoa ollenkaan, isännän tahtoa vain pitää noudattaa olipa sitten väsymys tai nälkä. Ja pahinta on, ettei valjaissa ollessaan koskaan saa ilosta hyppiä eikä uupumuksesta viskautua levolle. Se on varsalle kova koulun aika.
Päitsiin ja marhamintaan olin jo kauan sitten tottunut ja minua oli talutettu pitkin teitä ja ketoja, vaan nyt mulle laitettiin suitset ja ohjakset. Isäntäni antoi mulle kuten tavallisesti vähän kauroja, ja hyväiltyään minua kauan aikaa pisti hän kuolaimet suuhuni ja kiinnitti kaularihman. Se tuntui hyvin ilkeältä. Kellä ei koskaan ole ollut kuolaimia suussa, se ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Suuhun pistetään kylmä, kova sormenpaksuinen rautapalanen, painetaan kielen päälle ja päät ovat ulkopuolella suupieliä, jossa niihin yhtyvät päätä kiertävät hihnat, jotka ympäröivät kuonon ja kaulan; tuosta ilkeästä kahleesta ei millään ilveellä pääse vapaaksi, — se on todellakin tukalaa! Niin minusta ainakin tuntui; vaan kun näin, että emälläni ja kaikilla muilla täyskasvuisilla hevosilla oli liikkeelle lähtiessään samanlaiset kahleet, niin saipa isäntä minutkin, osaksi kauroja syöttämällä, osaksi ystävällisesti puhuttelemalla, kärsivällisesti sietämään suitsia.
Opetettiin väliaikoina satulaakin käyttämään. Varovaisesti nosti isäntä sen selkääni, sillävälin kuin Taneli päätäni piteli, kiinnitti satulavyöt, talutti minua niinikään muutamia kierroksia ja jo hän vihdoin eräänä päivänä nousi selkäänikin ja ajeli pikkuisen matkaa. Tuntui se sangen kummalliselta, vaan olin samalla ylpeäkin kun jaksoin kantaa isäntääni ja vähitellen totuin siihenkin.
Seuraava vaikeus kouluaikanani oli se, kun mulle piti laitettaman rautaset kengät, sekin tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Isäntä seurasi minua itse pajaan ollakseen varmana, ettei minua turmeltaisi eikä rääkättäisi. Seppä nosti hiljaa ja varovasti jalkaani, ensin yhtä ja sitten toista, otti kavioni kouraansa, leikkasi pois siitä pieniä viipaleita siksi verran vain, että kenkä hyvin sopi. Se ei koskenut ensinkään kipeästi, seisoskelin aivan hiljaa kolmella jalalla sillaikaa kun hän koetteli ja vuoleskeli kutakin kaviota. Sen jälkeen otti hän rautapalasen, joka oli kavioni alapinnan muotoinen, sovitti sen tarkoin jalkaani, löi sen kiini muutamilla litteillä nauloilla ja taivutti naulainkäret alaspäin; sen hän teki niin taitavasti, ettei hän minua ollenkaan vahingoittanut. Tuntuivathan jalkani sen jälkeen jotenkin kankeilta ja raskailta, mutta pian siihen totuin eikä kengät minua sittemmin ensinkään haitanneet.