Sillaikaa kun olimme sepän luona, tuli sinne eräs talonpoika kengityttämään hevostaan. Mutta se oli hyvin vaikea tehtävä, täytyi lopuksi asettaa hevonen tukalaan asemaan n.s. pakkopilttuuseen. Kengittäjä arveli sen johtuvan siitä, että hevosta ennen oli kengitetty taitamattomilla sepillä, jotka olivat huonosti vuolleet kavion taikka lyöneet naulat lihaan, josta hevonen kovasti kärsii. Samasta syystä olivat sen kaviot käyneet litteiksi ja rumiksi. Vasta nyt kun kengässä olin, alkoivat varsinaiset raskaammat harjoitukset aisoissa. Länget painoivat olkaluita ja silmälippaat estivät näkemästä muuta kuin eteen suoraan; mäkivyöt hännän alle pujoteltavine hihnoineen vaivasivat minua myös suuressa määrin eikä ole koskaan niinkuin silloin tehnyt mieleni viskata takajalkojani. Mutta kun tunsin, että se oli hyvä isäntäni, joka noita kahleita laitteli, en tietysti tahtonut sitä tehdä. Ja vähitellen niihin kaikkiin totuin ja rupesin tekemään työtä niinkuin emäni ja muut hevoset.
Kertoessani kasvatuksestani en saa unhottaa yhtä puolta siinä, jota aina olen pitänyt erittäin edullisena. Jo edellisenä kesänä oli isäntäni pitänyt minua pari viikkoa erään naapurin laitumella, joka on rautatielinjan vieressä. Se oli jokin vasikkahaka ja siellä piti minunkin olla. En unhota koskaan, kun ensimmäinen juna siitä huristi ohi. Nakertelin nurmea kaikessa rauhassa rautatien viereisen aidan kupeella, kun yhtäkkiä etäältä rupesi kuulumaan outoa ääntä; vaan enpä kauan ehtinyt ihmetellä mistä se tuli, ennenkuin näin — näin kamalan esineen, puuhkuvan ja rämisevän, sakeaa savua tupruuttavan. Sitä tuli pitkä, musta jono, mulla yritti pelosta henki kurkkuun tyrehtymään. Tein äkin käänteen ja laukkasin minkä kaviostani lähti niityn toiseen päähän, johon pysähdyin pelon valtaamana huokasemaan. Saman päivän kuluessa kulki siitä vielä monta muuta junaa ohi, toiset nopeammin, toiset verkemmin; asema oli jotenkin lähellä ja sinne tullessaan ne vinkuivat ja rytisivät. Kammo täytti mieleni koko ajan enkä voinut käsittää, miten vasikat saattoivat pysyä niin rauhallisina, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, — tuskin viitsivät koko tuota mustaa, savuavaa kummitusta katsoakaan. Minä en voinut moneen päivään rauhassa syödä. Mutta kun sitten rupesin huomaamaan, ettei hirviö koskaan laskeutunut aidan yli laitumellemme, aloin minäkin vähitellen tottua siihen ja saatoin kohta yhtä tyyneesti kuin vasikat katsella sen menoa. Sen jälkeen olen nähnyt monen hevosen säikähtävän ja pillastuvan nähdessään ja kuullessaan junan tulevan, mutta itse olen, isäntäni huolenpidon vuoksi rautatieasemilla yhtä tyyni kuin koskaan omassa tallissani.
Siitä saapi opetuksen jokainen, joka tahtoo hyvin kasvattaa nuoren hevosen.
Usein kuljin yhtä matkaa emäni kanssa, väliin valjastettiin minut kaksivaljakkoonkin hänen rinnalleen, sillä hän osasi juosta niin tyyneesti ja varmasti. Ja emä neuvoi mulle, että kuta kiltimmästi kuljen, sitä paremmin minua opetetaan ja että aina on viisainta noudattaa ajajan tahtoa. "Mutta", lisäsi hän, "ihmisiä on monenlaisia, on hyviä ja ajattelevia, kuten Lahtelan isäntä, joita minkä hevosen tahansa on helppo palvella, vaan on myöskin ilkeitä ja julmia, jotka eivät olisi sen arvoisia, että heidän hoitoonsa luontokappaletta uskottaisiin. Sitäpaitse on olemassa suuri joukko tuhmia, turhamaisia ja taitamattomia ihmisiä, jotka eivät koskaan viitsi ajatella. Nämä turmelevat useampia hevosia kuin muut, eikä minkään muun kuin terveen ymmärryksen puutteen takia. Eivät tarkota pahaa, mutta tekevät kumminkin. Toivon, että pääset hyvään hoitoon, mutta ei sitä hevonen koskaan tiedä, kuka hänet ostaa ja kuka hänellä ajaa. Sattumuksesta se kaikki meille riippuu. Mutta sen sulle kumminkin sanon: Tee parastasi mihin joutunetkin, ole aina huolekas hyvästä nimestäsi".
KOLMAS LUKU.
Kallioniemessä.
Eräänä kauniina talvipäivänä saapui meille muuan parooni Törnen lähettämä mies noutamaan minua Kallioniemen kartanoon. Lahtelan isäntä virkkoi: "Hyvästi nyt, Musta; ole aina hyvä hevonen ja tee aina paraasi." En voinut hänen jäähyväisiinsä muuten vastata, kuin pistämällä kuononi hänen kouraansa. Lempeästi hän minua taputti ja talutti veräjälle asti ja niin jätin syntymäkotini. Kallioniemessä tulin asumaan moniaita vuosia ja siksi kertonen vähän siitä talosta.
Laaja puisto erotti herraskartanon rautatieasemasta ja sen ympärille kasvaneesta kylästä. Suuren portin kautta saavuttiin puistoon ja sitten sai juosta tasasta, leveää tietä pitkin, jonka kahdella puolen kasvoi korkeita, vanhoja puita, joiden oksia paksu lumi painoi alaspäin. Taas tuli portti ja sen läpi kuljettua saavuttiin päärakennuksen luo, jonka molempain sivurakennusten väliin jäi avara pihamaa. Kasvitarha oli rakennuksen edessä ja sen takana olivat karja- ja tallirakennukset. Siellä oli tilaa monillekin hevosille, vaan kerronpa ainoastaan siitä osastosta, johon minut vietiin. Siinä oli ainoastaan neljä pilttuuta, se oli tilava ja siinä oli suuret ikkunat, joita voitiin avata, ja siitä kävi huone valoisaksi ja ilmavaksi. Ensi pilttuu oli suuri neliskulmainen ja sulettava puupuomilla. Toiset olivat pienempiä, tavallisen kokoisia. Tuossa suuressa pilttuussa seisoi hevonen irrallaan, miten päin tahtoi, söi heiniä parresta ja kaukalossa oli kauroja. On suuri etu kun saa oleskella semmoisessa pilttuussa ja siihen minut ensiksi vietiin enkä ole koskaan sen paremmin viihtynyt. Seinätkin siinä olivat siksi matalat, että saatoin katsella ympärilleni joka taholle.
Renki antoi minulle kauroja, taputti ystävällisesti kaulaani ja lähti.
Syötyäni rupesin katselemaan ympärilleni. Lähimmässä pilttuussa seisoi pieni, lihava harmi, paksu harja ja häntä ja kaunis pää. Nostin päätäni, katselin häntä väliaidan yli ja virkahdin: "Hyvää päivää, kuinkas kuuluu? Mikä on nimesi?"