"Pitäköön nimensä edelleenkin, sopiihan se", lausui emäntä. Ja niin sain pitää vanhan nimeni, ja se tuntui sitä hauskemmalta ja kodikkaammalta.
"Kenraali" oli ajossa koko aamupäivän. Kusti antoi mulle, koulusta palattuaan, päivällisen aikaan ruokaa ja vettä. Iltapäivällä valjasti ajuri minut nelipyöräin eteen; hän tarkasteli hyvin huolellisesti, että silat ja mäkivyöt hyvin sopivat. Ja kun kaikki oli reilassa, ajettiin lähimmälle ajurinasemalle. Toiset ajurit tulivat nyt minua tarkastelemaan ja he laskettelivat arvostelujaan, jotka eivät suinkaan olleet lempeitä.
"Sopii hyvin hautajaissaatossa käytettäväksi", sanoi yksi.
"Liian hieno", tuumi toinen, puistellen päätään. "Saadaanpa nähdä, niin Pehkonen ennen pitkää keksii siinä jonkun pahan vian".
"Luulenpa siihen aikaa kuluvan, kuluvan siksi kunnes hevonen keksii vian ajajassa", arveli isäntäni ilosesti ja varmasti.
Ensi viikkoni ollessani ajurihevosena oli sangen rasittava, vaan pian huomasin, että saatoin täydellisesti luottaa ajajaani, ja se helpotti työtäni. Pehkonen ajoi taiten ja ymmärryksellä, ja osotti yhtä suurta huolenpitoa minua kuin itseäänkin kohtaan. Hän älysi kohta, että minä kernaasti tein tehtäväni eikä hän kertaakaan minua ruoskalla kiirehtinyt, lepposasti vain löi suitsiperillä selkääni, kun tahtoi vauhtia lisätä, mutta tuon hänen tahtonsa tunsin tavallisesti jo hänen tavastaan pidellä suitsia ja kulin sen mukaan.
Ennen pitkää ymmärsimme isäntäni ja minä toisemme niin hyvin, kuin hevonen ja ajaja voivat ymmärtää toisiaan. Tallissa järjesti hän kaikki mahdolliset seikat minun mukavuudekseni. Pilttuut olivat vanhanaikaiset, sillat isosti taappäin kaltevat, joka on sopimatonta, koska hevonen siten turhanpäiten tulee rasittumaan pilttuussa seisoessaankin, mutta ne olivat tilavat ja öisin pantiin puomi pilttuun eteen, päitset päästettiin irti, joten sai kääntyä miten päin tahtoi. Pehkonen piti meitä aina puhtaina ja antoi meille riittävästi ja hyvää ravintoa, vaihdellen sitä niin paljo kuin voi. Hän piti huolta, että meillä aina oli edessämme raikasta vettä, joten saimme juoda, milloin janotti, On ihmisiä, jotka väittävät, että hevonen ei tarvitse juoda milloin se tahtoo, mutta minä tiedän, että jos me saamme juotavaa milloin haluamme, juomme ainoastaan vähän kerrassaan, ja siitä meillä on enemmän hyötyä, kuin että meille annetaan korvollinen kerrassaan, kun olemme niin kauan saaneet olla ilman vettä, että janomme on käynyt vallan sietämättömäksi. Toiset ajajat syöttävät meille kauroja ja silppuja kuiviltaan ja jos silloin me lisäksi olemme hyvin hikiset, kun vihdoinkin saamme vettä, juomme liian paljo, ja se on hyvin vahingollista, varsinkin jos vesi on hyvin kylmää. Mutta parasta Pehkosen luona oli kumminkin se, että saimme pitää sunnuntain lepopäivänä, jolloin ainoastaan poikkeustapauksissa oltiin työssä. Parempaa ihmistä tuskin lienen tuntenut, kuin uusi isäntämme oli. Aina oli hän iloinen ja ystävällinen, aina valmis puolustamaan sitä, mikä oli hyvää ja oikeaa, ja niin hyvänluontoinen hän oli, että oli vaikea joutua hänen kanssaan riitaan. Hän päinvastoin sai usein rauhan rakennetuksi kun, kuten väliin sattui, ajurien kesken odotuspaikoilla syntyi riita.
Kuten mainitsin, ei sunnuntaityö tullut kysymykseen muuta kuin poikkeustiloissa. Kerron erään sellaisen tapauksen. Muuanna sunnuntaiaamuna pesi Pehkonen minua parhaillaan pihalla, kun hänen vaimonsa tuli ulos ja näytti haluavan sanoa jotakin.
"No, mitä nyt, Hanna?" kysyi mies.
"Kas, asianlaita on semmoista, että Liina, muistathan, hän, joka palvelee katurakennuksessa ja aina on niin ystävällinen lapsiamme kohtaan, äsken kävi luonani ja kertoi, että hänen äitinsä, joka asuu Helsingin pitäjässä, matkaa lähes kaksi peninkulmaa, on hyvin sairaana ja tytön tekisi mieli tänään käydä häntä tervehtimässä. Siksi hän kysyi, mahtaisitko sinä lähteä kyytiin sinne, lupasi hän maksaakin…"