"Maksun vuoksi en lähde, mutta mietitään asiaa. Nyt on sunnuntai ja hevoset ovat väsyneitä, samoin olen itsekin, se se mietityttää".
"Ikävätähän se minustakin olisi, jos sinä näin sunnuntaiksi lähtisit kotoa pois, mutta pitäisihän toisakseen auttaa pulassa sellaista, joka aina on avulias meitä kohtaan. Ajatellappa, että joku meidän vanhuksista olisi sairaana, — ei se ainakaan olisi sapatinrikos, jos lähtisitkin kyytiin".
"Puhutpa kuin pappi, Hannaseni; voithan siis käydä sanomassa Liinalle, että kello 10:ltä voin lähteä. Mutta etköhän samalla kävisi pyytämässä tuolta naapuritalosta lainaan heidän keveitä kärryjään, se olisi hevoselle niin paljo heveämpää, kuin vetää näitä raskaita nelipyöriä".
Hanna palasi kohta, toi kiitokset Liinalta ja kärryt hän myös oli saanut lainata.
"Hyvä on", sanoi Pehkonen, "pistä nyt hiukan voitaleipää laukkuun mulle, tulen kotiin niin aikusin iltapäivällä kuin ehdin".
"Kyllä minä pidän päivällisruoan lämminnä kunnes tulet, vaikka menisi myöhäsempäänkin".
Kymmenen tienoissa lähdettiin ajamaan, minä olin kärryjä vetämässä, jotka tuntuivat äärettömän kepeiltä nelipyöriin verraten. Oli kaunis toukokuun päivä, kaupungin ulkopuolella tuntui ilma kepeältä, heinä haiskahti tuoreelta, tie oli tasanen ja pehmyt, joten minä siinä ajettaessa muistoissani nautin kuluneita, onnellisia maaseutupäiviäni.
Liinan äiti asui pienessä torpassa, joka punaseksi maalattuna ja sievän näköisenä oli metsän rinnassa. Viereisessä haassa kulki kaksi lehmää laitumella. Tytön veli kysyi, saisiko hän panna hevosen navettarakennukseen, vaan isäntäni pyysi sen sijaan, että minä saisin kulkea irrallani haassa, hän vakuutti, etten pelottaisi enkä häiritseisi lehmiä. Siihen suostuttiin heti, minut riisuttiin irti ja pääsin vapaana juoksemaan mättäikössä. Sekös tuntui ihanalta! Aluksi en tiennyt mihin ryhtyisin, vihantaa nurmeako syömään vaiko piehtaroimaan kentällä vaiko vapaana karauttelemaan haan päästä toiseen. Koettelin kohta ne kaikki konstit ja olin mieleltäni iloinen. Isäntääni kutsuttiin sisälle, vaan hän jäi mieluummin luokseni hakaan. Istui siellä puun juurelle, pureskeli eväitään, lauleli ja vihelteli, kuunteli lintujen laulua ja käveli pienen haan läpi porisevan puron luo, jossa hän poimi kevään ensi kukkasia viedäkseen kotiinsa Miialleen. Aika kului nopeasti, — minä en ollut näin vapaana ollutkaan lähemmäs vuoteen.
Hyvissä ajoin iltapäivällä tulimme kotiin ja minä kuulin isännän kertovan vaimolleen, ettei hänen sunnuntainsa ollut ensinkään mennyt pilaan, sillä virkistävää oli hengittää luonnon ilmaa ja kuunnella lintujen laulua. "Ja Musta se oli iloinen kuin varsa", lisäsi hän.
Jonkun ajan perästä kuulin, että Liinan käynti oli niin virkistävästi vaikuttanut hänen äitiinsä, että hän siitään rupesi kostumaan ja aivan parani.