KAHDESKYMMENES LUKU.
Kuoli toimipaikalleen.
Pehkonen oli eräänä päivänä "Kenraalilla" vienyt muutamia matkustajia asemalle. Kun hän sieltä palasi, ajoi muuan juopunut panimokuski suurta, raskasta vaunuaan vastaan; hän heilutti myötään ruoskaa ja hänen hevosensa paransi vauhtia, kunnes se pillastuneena, silmittömänä ja hurjana hyökkäsi eteenpäin. Isäntä ei ehtinyt ohjata "Kenraalia" syrjään, olutvankkurit jysähtivät nelipyöriä vastaan, rattaat särkyivät ja aisat taittuivat ja katkenneen aisan pää tunkeutui "Kenraalin" kupeeseen. Kuinka Pehkonen pääsi hengissä pelastumaan, sitä ei hän käsittänyt itsekään; kaikkien saapuvilla olevain mielestä se oli varsinainen ihme. Ainoastaan muutamia mustelmia jäi häneen merkiksi. Mutta "Kenraali" paran laita oli pahempi. Vaivalla saatiin se nostetuksi jaloilleen ja silloin näkyi verta tirskuvan sen lavasta ja kupeesta; hiljalleen ja varovasti taluttamalla sai isäntä sen viedyksi kotiin. Helposti saatiin todistetuksi, että panimorenki oli ollut humalassa ja syynä tapaturmaan ja sakkoja hän siitä sai; panimo sai maksaa isännällemme vahingonkorvausta, mutta ei kukaan maksanut "Kenraali" raukalle sen kivusta eikä tuskasta.
Eläinlääkäri ja isäntä tekivät minkä voivat huojentaakseen sen kärsimyksiä. Ajopelit olivat perinpohjin korjautettavat ja sillävälin sain minäkin levätä, kun ei ollut tilaisuutta työhön. Kun me sitten taas tapaturman jälkeen ensi kerta oltiin ajuriasemalla, tuli muuan Pehkosen tovereista kysymään miten "Kenraalin" laita oli.
"Tuskin vain se siitä paranee", vastasi Pehkonen, "ainakaan se ei entiselleen kostu eikä tule kelpaamaan ajurihevoseksi. Soisinpa että kaikki tuollaiset juopporentut pidettäisiin sairashuoneessa eikä laskettaisi heitä turmelemaan ihmisiä eikä eläimiä. Jospa tyytyisivät taittamaan omia jalkojaan ja särkemään omia vaunujaan ja turmelemaan omia hevosiaan, — se saisi olla heidän oma surullinen asiansa, mutta tavallisesti joutuu siinä syytön kärsimään. Ja sitten ne puhuvat vahingonkorvauksesta! Kaunista korvausta, — kuka korvaa kaiken tämän ajanhukan ja harmin, kuka korvaa niin hyvän, kelpo hevosen, joka jo oli muuttunut hyväksi ystäväksi! Jos voisin toivoa jonkun paheen ennen muita haudattavaksi syvimpään kuolemaan, niin toivoisinpa juoppouspaheen sinne".
"So, so Pehkonen", virkkoi eräs toinen ajuri, johon kalikka koski, "johan sinä rupeat kovin ankaraksi".
"Niin, mikset luovu sinäkin tuosta turmiollisesta tavasta? Oletpa liian kunnon mies ollaksesi tuon tavan orja".
"Onhan siinä ainakin vähän perää, mitä puhut. Olen pari kolme kertaa itsekin päättänyt heittää viinan pois, mutta se on kovin ikävää ja vaikeaa".
"Sitä olen itsekin kokenut", selitti Pehkonen, "ikävää ja vaikeaa se oli ensi viikkoina, vaikken koskaan ollut varsinainen juoppo ollut, ryypiskellyt vain kohtuullisesti. Mutta minä huomasin, etten ollut oma herrani, en voinut kieltää, kun viettelys olisi ollut voitettava. Rupesin käsittämään, että joko toisen tai toisen, juoppouden taikka Pehkosen, täytyi tässä kukistua ja minä päätin, että Pehkonen se ei saa olla. Mutta kova siinä oli ottelu enkä olisi uskonut tuota tapaa itseeni niin syöpyneeksi, ennenkuin rupesin sitä voittamaan. Mutta eukkoni auttoi minua, laittoi aina hyvän ja ravitsevan ruoan, kotona oli aina siistit paikat ja hauska olo, joten en siitä syystä kaivannut kapakkaa. Ja kun tunsin tarvitsevani jotain virkistävää, keitti hän hyvän, vahvan kahvin. Mutta sittenkin täytyi minun ankarasti taistella ja vihdoin ajan oloon pääsinkin voitolle; nyt olen vapaa mies, kymmeneen vuoteen en ole viinan tilkkaakaan maistanut enkä tunne sitä tarvitsevanikaan".
"Tekisipä mieleni vielä kerran minunkin koettaa", tuumi mies miettiväisenä.