"Tee se, et tule sitä katumaan. Ja esimerkilläsi tulet auttamaan monta toveriasi samaan päätökseen, kun he näkevät, että sinä olet voinut voittaa himosi. Tunnen heidän joukossaan monta, joiden tekisi mieli luopua kapakkaelämästä pois". —
"Kenraali" näytti sittenkin toipuvan vammoistaan, mutta se oli jo vanha ja sen voimat olivat murtuneet. Eläinlääkäri arveli, että kyllä siitä vielä myötäessä voisi saada jonkun seitsemänkymmentä markkaa, vaan silloin sanoi Pehkonen: ei. Ei siitä mitään siunausta lähtisi, jos möisi vanhan uskollisen palvelijan kovaan työhön ja kurjuuteen ja kun ei hän mielestään saanut "Kenraalia" kylliksi hyvään hoitoon, päätti hän itse ampua luodin sen päähän. Hevonen sai kuolla vanhassa palveluspaikassaan ja tavalla, joka oli kunniakkain vanhalle sotahevoselle.
Jo seuraavana päivänä tämän päätöksen tehtyään, talutti Kusti minut pajaan, jossa mulle pantiin uudet kengät ja kun sieltä palasin, ei "Kenraalia" enää ollut tallissa.
Minä surin toveriani ja koko perhe näytti sitä kaipaavan. Sillaikaa kun Pehkonen nyt katseli itselleen uutta hevosta, oli mulla tietysti tavallista enemmän työtä, mutta kun sain hyvän hoidon oli asemani kumminkin siedettävissä.
Mutta valitettava oli erään entisen ystäväni kohtalo, parhaimman ystäväni, jonka sattumalta sain nähdä hyvin kurjassa tilassa.
Sattui näet kerran, että isäntäni, joka hieroskeli muutaman miehen kanssa uuden hevosen kauppaa, pysäytti minut eräälle pihalle Sörnäisissä.
Siellä näin joukon kurjia, kituvia maalaishevosia ja niistä varsinkin yksi veti huomioni puoleensa. Seisoin siinä ja pureskelin heiniä, tuo toinen hevonen seisoi myöskin paikallaan; ja kun tuulen puuska vei heinätukun minun edestäni sen luo, tavotteli se sitä ahnaasti ja söi nälkäisenä suuhunsa, katsellen minun puoleeni saadakseen lisää. Sen silmästä kuvastui epätoivo, joka sitä enemmän kiinnitti huomiotani, kun luulin tuntevani tuon hevosen. Samassa kuulinkin sen huudahtavan: "Etkö olekin sinä Pulska Musta?"
Se oli Näykki, — mutta kuinka muuttuneena! Ennen kimalteleva ja ylpeästi kaareutuva kaula oli nyt laihan pitkulainen ja eteenpäin vaipunut, sen hienot jalat turvonneet ja pahkoissa, lapaluut korkealla, kylkiluut näkyvissä, sivut puhki, ennen niin vilkkaat silmät raukeina, kärsimystä kertovina; hengitys läähätti ja tuontuostaankin se sairaantapaisesti rykäsi.
Kävin lähemmäksi kuullakseni mitä sillä olisi kerrottavana ja surullisen tarinan se todellakin kertoi.
Mainitsen ainoastaan lyhyesti, että Näykkiä, sittenkuin se, kuten ennen kerrottu, oli pilattu ja rasitettu varomattomalla ajolla, oli pidetty pitemmän aikaa työttömänä; arveltiin sen sillävälin kostuneen ja taas olevan työkuntoisen ja niin se myötiin jollekin herralle, joka sitä taas rasitti ja möi sen kivuloisena, sitten se kulki useampain käsien kautta ja nyt se oli joutunut sellaiselle huijarille, jotka ostavat muutamilla kymmenillä markoilla hevoskaakkeja vedättääkseen niillä vielä rahteja niin kauan kuin ne pystössä pysyvät.