Heti alusta pääsin siten hyvälle kannalle uuden toverini kanssa, "Hurjapää" ja minä olimme ystävykset niin kauan kuin olimme yksissä.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Pehkosen uusvuosi.
Aika kului ja kohta palvelin jo kolmatta talvea ajurin hevosena. Joulun jälkeen ja uudenvuoden pyhinä on kaupunkipaikoissa paljo huviajoa, käydään kesteissä toisissaan ja tarvitaan hevosia. Mutta hevosille ja ajureille se ei ole kovinkaan hauska aika; tuntikausia, yökausia saavat he odottaa ulkona pakkasessa sillävälin kuin herrasväet huvittelevat sisällä ja tanssin säveleet kaikuvat ulos asti. Harvoinpa luulen noiden huvittelijain muistavan väsynyttä ajuria taikka uupunutta hevosta, joka saa seistä kinoksessa kunnes polvet kangistuvat.
Minun osalleni tuli nyt enimmäkseen iltatyötä, koska olin tottuneempi seisomaan ja isäntä pelkäsi "Hurjapään" pahemmin vilustuvan. Isännän yskä oli pahana, mutta vaikka myöhäseenkin viivyttiin, oli hänen vaimonsa aina ylhäällä odottamassa ja tuli lyhty kädessä huolestuneena pihalle vastaan.
Eräänä iltana ajoimme kahta herraa muutamaan ulkoravintolaan, jossa nämä aikoivat syödä iltasen, ja saimme käskyn tulla hakemaan k:lo 11. "Mutta", lisäsi toinen herroista, "aikaa voi mennä siitä vähän ohikin, sillä meillä on peliseura. Mutta liian myöhään älkää tulko".
Lyönnilleen k:lo 11 olimme me paikalla, sillä Pehkonen oli aina säntillinen. Mutta siinä meni neljännes, meni puolituntinen, kello oli kohta 12 eikä herroja kuulunut.
Oli kylmä vihurituuli, joka tupruutti sakeasti lumiräntää eikä suojaa ollut millään taholla. Pehkonen nousi reestä, peitti minut huolellisemmin loimella ja käveli niin hetkisen edestakaisin tömistellen jalkojaan. Rupesi sitten heittämään ristiin käsivarsiaan pysyäkseen lämminnä, mutta tästä hänen yskänsä vain ärtyi. Sitten hän nousi rekeen sisälle ja peitti itsensä vällyillä, pitäen kumminkin jalkojaan ulkona. Kello puoli yksi nousi hän ja soitti sekä kysyi, vieläkö hänen tuli odottaa herroja.
Vielä käskettiin odottaa, mutta ei sanottu enää kauvoa viivyttävän. Pehkosen ääni oli kumminkin jo niin käheä, etten voinut ymmärtää, mitä hän virkkoi.
Yhden aikana aukenivat vihdoin ovet ja herrat astuivat rekeen, virkkamatta muuta kuin mihin oli ajettava. Jalkani olivat vilusta niin kankeat, jotta tuskin saatoin juosta. Perille tultua herrat vielä nostivat toran, kun heidän täytyi maksaa noista kahdesta oottotunnista. Pehkonen otti kumminkin ainoastaan sen, mikä hänelle oli tuleva, mutta nekin rahat olivat kalliisti ansaitut.