Kotiin tultuamme ei Pehkoselta ääni kulkenut ollenkaan, hän vain ryki lyhyeen ja kuivasti. Hanna kysyi ulos tultuaan, saattaisiko hän auttaa miestään.
"Kiitos", vastasi tämä, "anna Mustalle lämmintä jauhojuomaa ja laita mullekin jotain lämmittävää".
Vaikka hän itse tuskin taisi hengittää, hieroi hän kumminkin huolellisesti jalkani ja pyyhki ruumiini kuten tavallisesti, kävipä yliseltä kuvon kuivia olkia alleni. Siten hoidettuaan minun sulki hän oven ja meni tiehensä.
Myöhä oli, kun tallin ovi seuraavana aamuna avattiin ja Kusti astui silloin talliin. Hän suki ja ruokki meidät, mutta jätti meidät seisomaan pilttuuseemme kuten sunnuntaisin. Ääneti hän puuhasi, ei laulanut eikä vihellellyt kuten tavallisesti. Puolenpäivän aikaan tuli hän taas meitä ruokkimaan ja silloin oli hänen mukanaan Miia, joka itki. Heidän puheistaan ymmärsin Pehkosen vaarallisesti sairastuneen; lääkäri oli sanonut, että henki oli kysymyksessä. Niin kului kaksi päivää, joiden kuluessa surkeus oli talossa suuri. Meidän luonamme kävi ainoastaan Kusti, emäntä itse oli myötään miestään hoitamassa.
Kolmantena päivänä, kun Kusti oli tallissa, tuli sinne eräs tuttava ajuri, jonka usein olin nähnyt isäntämme kanssa juttelevan. "En tahdo mennä tupaan, vaan tahtoisin tietää kuinka on isäsi laita", kysyi tämä.
"Hyvin huonosti", vastasi Kusti. "Hänellä on lääkärin lausunnon mukaan keuhkotulehdus ja ensi yönä tapahtuu käänne, joko parantumiseen päin tai kuolemaan".
"Sepä ikävää", valitti mies. "Tunsin ajurin, joka juuri viime viikolla kuoli samaan tautiin. Se vetää pian hautaan, mutta vielähän on toki toivoa".
"On", vastasi Kusti, "ja lääkäri sanoi isälläni olevan suuremman mahdollisuuden parata kuin useimmilla muilla, syystä että hän ei juo. Eilen, kun kuume oli hyvin kova, sanoi lääkäri, että juopon miehen tämä olisi jo lopettanut".
Vieras, joka oli ryyppyyn menevä mies, oli nolostuneen näköinen:
"Jos hyväin ihmisten on tapa tästä taudista parata niin kyllä kai paranee isäsikin, sillä hän on miesten parhaita. Käyn huomenna taas kuulostamassa".