Seuraavana päivänä hän jo tuli aamulla talliimme.
"No, mitä kuuluu?"
"Isä on parempi. Toiveita on, että hän paranee".
"Jumalan kiitos! Mutta nyt hänen täytyy saada olla rauhassa, ja minä annan muutamia neuvoja hevosista. Katsos, Musta ei suinkaan pane pahakseen, jos saa viikon pari levähtää lämpösessä tallissa; voithan antaa sen silloin tällöin kävellä irtaallaan pihalla, taikka kävelyttää sitä kadulla, jotta se saa jalkansa oikastuksi. Mutta tämä nuori hevonen ei siedä kauan olla työttömänä, se käy pian levottomaksi vikuriksi, eikä sitä hoida millään, kun se sitten vihdoin pääsee ulos".
"Se on jo nyt näyttänyt niitä merkkejä, on niin levoton ja vireä, etten tiedä mitä sille tekisin".
"Juuripa sen vuoksi on tarpeellista, että minä joka päivä tulen ja otan sen joksikin aikaa ajoon. Sano niin äidillesi. Siitä, mitä näillä ajoilla ansaitsen, annan äidillesi puolet, onhan siitä aina vähän apua hevosenruokaan. Tulen päivempänä kuulemaan, mitä äitisi arvelee." Niin sanottuaan hän meni Kustin kiitoksia kuulustelematta.
Päivällisen aikaan hän tuli Kustin seurassa talliin, pani valjaat "Hurjapään" selkään ja vei sen ulos.
Ja niin hän teki noin viikon ajan eli vähän enemmän. Eikä hän esiintynyt ollenkaan minään armoavun antajana, sanoi vain, että hänen omille hevosilleen teki tämän vertainen lepo hyvää ja muuten ne eivät olisi lepoa saaneet.
Pehkonen parani vähitellen, vaan lääkäri neuvoi, ettei hän enää antautuisi ajurin ammattiin, se voisi olla vaarallista. Perheessä neuvoteltiin sen vuoksi myötään mihin nyt ryhdyttäisiin ja miten kukin alkaisi ansaitsemaan.
Eräänä iltana tuli "Hurjapää" hyvin märkänä ja likasena kotiin.