Kohta oli päätetty asia, että heti Pehkosen parattua muutettaisiin maalle ja hevoset ja ajopelit myötäisiin.
Mulle se ei ollut iloinen uutinen, sillä aloinhan jo olla vanhanpuoleinen eikä ollut siis odotettavissani mitään erinomaista palveluspaikkaa. Ei ollut mulla sitten Kallioniemestä lähdettyäni ollut missään niin hyvä olinpaikka kuin Pehkosen luona. Mutta kolmen vuoden olo ajurihevosena syöpi parhaimmissakin oloissa voimia ja itse tunsin, etten ollut enää sama hevonen kuin ennen.
"Hurjapään" tarjoutui tuo avulias ajuri heti ostamaan ja hän vakuutti, että ajurien joukossa oli kyllä minunkin ottajia. Mutta Pehkonen ei tahtonut jättää minua enää ajurihevoseksi, ja jätti minut matkustaessaan pois vielä myömättä, uskoen minut tuon ajurin hoitoon ja myötäväksi.
Jäähyväispäivä tuli. Pehkonen oli vielä siksi heikko, että hän ei jaksanut tulla talliin. Mutta emäntä ja lapset tulivat minua hellästi hyvästelemään. "Soisinpa, Musta-vanhus, että voisimme ottaa sinut mukaamme", sanoi Hanna. He hyväilivät ja taputtivat minua, ja sitten talutettiin minut pois tutulta pihamaalta.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Alaspäin ja ylöspäin.
Eräs myllynomistaja ja jauhokauppias osti minut ja ennakolta arveltiin, että minä siellä saisin hyvän ruokon ja kohtuullisesti työtä; uusi isäntäni oli sitäpaitse tunnettu oikeinajattelevaksi ja kunnon mieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hänen liikkeensä oli siksi suuri, ettei hän itse voinut kaikkia tarkastaa. Pahaksi onneksi oli hän sattunut saamaan työnjohtajan, jolla oli se vika, että hän vaati liikoja sekä ihmisiltä että eläimiltä. Seuraus oli, että sain vetää liian raskaita kuormia. Ei mikään hevonen, vaikka sitä miten syötettäisiin, voi ylenpalttista rasitusta kauan kestää. Olipa siellä vielä eräs epäkohta, josta mulla itselläni tähän asti ei ollut kokemusta ollut, mutta josta olin kuullut hevosten valittavan, että nimittäin täytyi seistä tallissa, jossa ei ollut riittävästi valaistusta. Kumma, kun eivät ihmiset voi käsittää, että valo on hevoselle yhtä tarpeellinen kuin puhdas ilma. Minun nykyinen tallini oli muodoltaan hyvin pitkulainen ja siinä oli ainoastaan toisessa päädyssä yksi kapea ikkuna.
Tuosta alituisesta hämärästä kävi mieleni alakuloiseksi ja sitäpaitse heikkeni näköni; kun äkkiä tulin tallista kirkkaaseen päivänvaloon, huikenivat silmäni kokonaan. Rupesi pian silmiäni pakottamaankin ja kompastelin usein kynnyksen yli, koska en voinut nähdä mihin jalkani asetin.
Luulenpa varmasti, että minusta olisi tullut sokea, jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä kauan ja se olisi ollut kova kohtalo. Olen tuntenut hevosia, jotka ovat olleet sokeita, vaikkei niiden isännät ole tienneet siitä mitään, sillä eihän hevonen voi ihmiselle valittaa vaivojaan. Kun sellaisen sokean hevosraukan, jolle valo ainoastaan heikosti hämärtää, on vaikea pysyä tiellä, tapahtuu usein että isäntä pitää sitä uppiniskaisuutena ja tahdon puutteena ja rankaisee hevosta siitä — rankaisee sitä sen vuoksi, että se on sokea!
Kuten mainittu, rasituin minä ylen raskaiden kuormain vedolla, mutta vaikka tämä olikin vaikeaa, niin ei se vielä vaikeinta ollut. Katkerammaksi kävi oloni, kun saatiin uusi ajaja, kovasydämminen mies, — täytyypä kummastella isäntäni ihmistuntemuksen puutetta, kun hän sellaisen otti palvelukseensa. Hän oli mustapintanen mies, silmät ankaran näköiset ja nenä kuin kotkan nokka; kun hän puhui, kaikui ääni niin kovalta, kuin myllynkivien ritinä vastakkain. Hänellä oli kamala ruoska, jonka letkan päässä oli jokin metallikappale, joten veri saattoi tirskahtaa esiin, kun hän sillä löi; löipä hän joskus vatsan allekin ja päätä kohden. Sellainen julma ja armoton kohtalo vei multa luonnon kerrassaan, mutta mikä siinä auttoi, täytyi totella ja kärsiä, ihmisethän ne kumminkin vahvemmat ovat.