Toisinaan tuntui oloni niin tuiki kurjalta, että jopa toivoin kaatuvani kuin Näykki raukka kuormani eteen päästäkseni erilleni kaikesta tästä viheliäisyydestä, ja eräänä päivänäpä oli toivoni toteutumaisillaan.
Muuanna helteisenä aamupäivänä syyskesällä olin jo vetänyt useita raskaita jauhokuormia henkäsemättä ja lepäämättä. Päivällisloma oli käsissä, mutta kun sinä päivänä oli tavattoman kiire, päätettiin vielä lähettää minulla yksi kuorma, ennenkuin minut levolle laskettiin. Vaikka koko päivän työssä tietysti olin isosti heikontunut, sälytettiin kumminkin tavallinen raskas kuorma. Koetin tehdä parastani kaikesta sorrosta ja vääryydestä huolimatta.
Hyvin meni kaikki, kunnes oli noustava erästä jyrkkää mäkeä. Siellä pääsi raskas kuorma heikoista voimistani voitolle eikä auttanut piiska eikä huuto eikä suitsien revintä. Koettaessani ponnistaa livisti jalkani, en tiedä miten, ja minä roiskahdin raskaasti maahan. Siinä makasin aivan liikahtamatta, en voinutkaan liikahtaa ja luulin, että nyt oli kuolema tulossa. Kuin unessa kuulin ääniä ja hälinää ympärilläni. Muuan ääni lausui säälien: "Hepo raukka; on rikollista näin rääkätä ja rasittaa eläintä." Siihen kuulin ajajani sydämmettömän äänen vastaavan: "Elkää olko milläänkään hevoskaakista, ei tee mitään jos se kuoleekin, se on vakuutettu." Mutta silloin tuli siihen poliisi antamaan määräyksiään; hihnat leikattiin poikki, kylmää vettä kaadettiin päähäni, loimi viskattiin päälleni ja taas tunsin voivani hengittää. En tiedä kauanko siinä makasin, mutta taas kuulin tuon saman ystävällisen äänen, joka minua jo kaatuessani oli säälinyt, ja joka taputti minua ja koetti saada minua nousemaan. Ja vihdoin se muutamain turhain yritysten jälkeen onnistui ja hoiperrellen kävellen seurasin taluttajaani läheiseen talliin, joka oli ilmava ja valoisa. Sain hieman jauhojuomaa ja sen syötyäni laskeusin lepoon.
Illalla olin siksi kostunut, että minut voitiin viedä isäntäni talliin. Sielläkin minua hoidettiin, kun isäntäni oli saanut kuulla miten minun oli käynyt.
Seuraavana päivänä tuli eläinlääkäri, tutki ja sanoi, että minä en varsinaisesti ollut sairas, vaan rasittunut. "Jos hevosella olisi ollut jokin tauti, horkka tai patti, en kehottaisi sitä hoitamaankaan, vaan näin ollen voitte huoletta säästää sen syysmarkkinoihin saakka. Jos sitä siihen asti hyvin hoidetaan ja lepuutetaan, niin voi siitä myödessä vielä hinnan saada. Mutta raskaampaan työhön siitä luultavasti ei koskaan enää ole."
Armoton ajurini sai kohta matkapassin. Tallirenki totteli tarkoin isännän käskyjä ja nyt sain täydelleen levätä, sain riittävästi hyvää ruokaa, heiniä, kauraa ja juomista ja sillä keinoin heikonneet voimani taas palasivat. Syksy tuli ja taas olin kerran hevosmarkkiuoilla Kampin torilla.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Koti loppuijäksi.
Näillä markkinoilla olin minä tietysti vanhojen, ikäkulujen hevosten joukossa, joista toiset olivat ontuvia, toiset selkävikaisia, toisilla kaihi silmissä, toisilla kaviovikoja, — useimmat niin onnettomia, että niille olisi tehty armon työ, jos olisi luoti ammuttu otsaan.
Minuun oli viime aikojen hyvä hoito yhdessä synnynnäisen voimakkaan luontoni ja vahvan ruumiinrakenteeni kanssa siksi virkistävästi vaikuttanut, että minussa toivo taas oli herännyt; pidin päätäni pystössä ja olin reippaan ja iloisen näköinen.