Ja niin sitä lähdettiin kulkemaan, ostaja poikineen edellä, jälkimmäinen hyppien ilosta, me perässä. Kun tultiin kortteelipaikkaan, oli siellä eräs uuden isäntäni rengeistä ja hän lähti ennen pitkää viemään minua maanteitse siihen parin, kolmen peninkulman päässä Helsingistä olevaan taloon, jossa kotini nyt jonkun ajan kuluessa tulisi olemaan.
Vanha isäntä käski, samana iltana palattuaan junalla kotiin, antaa mulle riittävästi heiniä ja kauroja ja keskipäivän aikana sain vapaasti syödä haassa. "Ja sinä Ville saat tämän hevosen erityiseen huolenpitoosi, katso nyt, että sillä on hyvä olla ja että se kostuu," sanoi ukko sisarenpojalleen.
Arvaa sen, että poika oli ylpeä sellaisesta luottamuksesta ja ilonen mieleltään ja hän otti minun hoitamisen oikein vakavalta kannalta. Joka päivä hän monta kertaa kävi minua vaalimassa, antoi silloin aina jotakin ylimääräistä herkkua, puhutteli ja hyväili ystävällisesti, joten häneen hyvin kiinnyin. Hän kutsui minua "vanhaksi veikoksi" ja minä seurasin häntä uskollisesti mihin hän meni.
Tuo täysi lepo ja hyvä ruoka raittiissa ulkoilmassa, mielenmääräinen liike ja muut edulliset seikat vaikuttivat, että voimat ja elinhalu palasivat takaisin. Talven kuluessa jalkani siksi verran paranivat, että tunsin oikein nuorteutta jäsenissäni. Tuli sitten kevät ja vanha isäntä päätti taas ruveta käyttämään minua ajoihin.
"Se rupee nuortumaan, Ville. On vallan tarpeellista, että se pannaan säännölliseen työhön. Sehän kävelee jo kuni reima hevonen."
"Niin eno, eikö ollutkin hyvä, että ostit sen."
"Hyvä, hyvä, poikani, ja sinun se on ansiota. Kun nyt vain keksisi sille hyvän ja helppotöisen olopaikan, jossa sille osattaisiin arvo antaa."
Eräänä päivänä valjasti vanha isäntä minut matkakiessien eteen.
"No, mihin nyt lähdetään, eno," kysyi poika.
"Olenpa ajatellut, että ajetaan tästä Kaukolaan asti, minä luulen että majorin rouva siellä kernaasti ottaa vakavan ja nöyräluontoisen hevosen helpompiin kotitöihinsä, maitohevoseksi tai muuksi. Hän varmaan ostaa vanhan Mustan."