Mitä valoisata loisti tuolla ylhäällä mäellä väärässä riippakoivussa? Sehän juuri oli ollut hänen lempipaikkansa edellisenä kesänä. Puu oli muodostunut mukavaksi istuimeksi ja siinä lepäsi Alfhild ylöskiivenneenä, jalat koukussa erään oksan varassa, niin että kotikutoiset, siniraitaiset sukat ja paksutekoiset kengät näkyivät. Olkihattu oli alhaalla maassa, pää oli taapäin kallistunut puuta vasten ja suorastaan kasvoihin paistoi aurinko. Silmät olivat ummessa.
Sten seisahti ja katseli häntä, kummastellen, että hän itse vielä oli niin lapsellinen. Sillä seisoihan hän siinä sykkivin sydämmin ja valmiina laskeutumaan polvilleen ja suutelemaan raitaisen pummulihameen laskosta.
Sehän oli aivan täydellinen maalais-kuvaus, ja hän — hän itse oli sen tapauksen sankarina. Alfhildilla ei ollut pienintäkään aavistusta, että Sten oli palannut niille seuduin, ja kun hän, muutamien menneenkesäisten lehtien kahistessa, joihin Sten oli sattunut polkemaan, avasi silmänsä, hämmästyi hän niin, että alkoi kovasti huutaa. Kummankaan oikein tietämättä, mitä tapahtui, oli hän seuraavana silmänräpäyksenä Stenin sylissä, jossa hän vuorotellen itki ja nauroi.
Talvi ja yksinäisyys olivat kehittäneet hänet. Miten hän olikin ikävöinnyt ja uneksinut!
Sten tahtoi pitää kihlausta salassa — pyysi Alfhildia joka päivä palaamaan vanhan koivun luo, jossa saisivat tavata toisensa. Steniä värisytti jo kihlajaisten, maljapuheiden, onnentoivottelemisten ja vieraisilla-käyntien ajatteleminenkin.
Mutta sitä ei Alfhild osannut ymmärtää — hän päinvastoin halusi puhua onnestaan koko maailmalle. Ja tavata Steniä salaa metsässä — sehän vasta olisi kaunista muka! Mitä Malla-täti siitä sanoisi?
"Malla-tätikö? Etkö käsitä, ett'ei meidän rakkautemme koske ketään muuta kuin meitä itseämme? Miksi meidän tarvitsisi näytellä sitä kaiken maailman täteille?"
Sten ei käsittänyt, mitenkä niin luonnollinen ja viaton Alfhild kumminkin voi olla niin seurasääntöjen orja, ett'ei pitänyt heidän omaa rakkauttansa oikeutettuna ilman kihlajaisten kunnialeimaa. Mutta Alfhild oli siinä kohden hyvin luja, niin että Stenin täytyi taipua. Siispä ei ollut muuta keinoa kuin viedä hänet pois niin pian kuin mahdollista.
Hänestä oli ylkämiehenä-olo sekä naurettava että masentavainen, jonkatähden hän päätti kärsiä sitä vaan niin kauan, kuin oli ehdottoman tarpeellista — jo senkin tähden, ett'ei häntä tyydyttänyt puolinainen onni, jonka kihlaus tuotti.
Stenin ei kyllä tarvinnut epäillä mitään semmoista, ett'ei hän olisi voittanut Alfhildin koko rakkautta — ja kumminkin oli Alfhild ihmetyttävän arka, niin että Stenin innokkaat hyväilemiset aina saivat hänet pakenemaan. Alfhild häntä vielä vähän kainosteli ja piti edelleenkin hänestä enimmän kun Sten hillitsi mieltänsä ja katseli morsiantansa tyynesti ja puoleksi ritarillisen-, toiseksi veljellisen-hellästi.