Ehkäpä rakasti Sten häntä vielä enemmän juuri tuon mielenpuhtauden ja kainouden tähden — ja kuitenkin halusi hän saada hänet kokonaisemmin omakseen — nähdä morsiamensa vähemmän ujostelevan hänen rakkautensa edessä.
Sten oli koettanut saada aikaan, että heidät olisi vihitty ihan kaikessa hiljaisuudessa ja he sitte olisivat heti matkustaneet omaan kotiinsa. Mutta hänen toiveensa kumoutuivat perheen naispuolisten jäsenten siinä kohden järkähtämätöntä itsenäisyyttä vastaan. Provasti itse rupesi hänen puolelleen, mutta turhaa oli heidän taistelunsa — suuret häät olivat laitettavat, sekä ylkämiehen että morsiamen sukulaisten tuli saapua kokoon läheltä ja kaukaa.
Semmoista rakkauden näyttelemistä, kuin suuret häät ovat, inhosi Sten sydämmensä pohjasta asti. Ja kaikki nuo lavertelemiset peitteiden ompelemisesta ja morsiuskammarin sisustuksesta kiihottivat kovin hänen mieltään. Hän kasvatteli mielessään kiukkua kaikkia sekä jo tulleita että vielä tulemattomia häävieraita kohtaan. Hän vertasi heitä vakoojiin, jotka hävyttömästi tahtoivat urkkia hänen sydämmensä salaisuudet ilmi, murtovarkaihin, jotka halusivat tunkeutua hänen salaiseen aarre-aittaansa. Malla-täti hurskaasti rukoili Jumalaa suojelemaan lapsiraukkaa, joka nyt oli saava niin pahanilkisen miehen.
Niinpä tuli vihdoin 3:s kuulutuspäivä. Silloin saivat kihlatut mennä kirkkoon ja kuulla kuulutusta, jota ei ollut katsottu soveliaaksi edellisinä sunnuntaina. He astuivat sinne käsi-kädessä, mutta eivät saaneet istua vierekkäin — Stenin täytyi mennä oikeanpuoliseen penkkiin ja Alfhild istuutui vasemmalle. Ensi kertaa oli Sten nyt kirkossa jo — eipä hän enää muistanutkaan, kuinka moneen vuoteen. Hän joutui vähän hämille, kun Alfhild kirkon ovella kysyi, missä hänen virsikirjansa oli. Hänellä ei semmoista ollutkaan, mutta hän oli sitä kumminkin etsivinään taskuistansa, mutisten, että oli sen varmaankin unhottanut — jolloin Alfhild heti antoi hänelle omansa, sanoen osaavansa melkein kaikki virret ulkoa. Sten pahastui itseensä tyhmän valeensa tähden, ja päästäkseen tukalasta pulastaan, etsi hän virsikirjasta luvun "avioliitosta" ja alkoi sitä lukea. Oh, mitäpä oli hänen äskeinen pikku valeensa sen julkisen valeen rinnalla, jota hän varustautui lausumaan viikkokauden kuluttua alttarin edessä. Mitä? Oliko hän itse silloin seisova siinä ja tuleva vihityksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, hän, josta nuo nimet olivat vaan tyhjiä sanoja! Miksi ei ollut olemassa sivili-vihkimystä? Miksi pakotettiin ihmisiä valehtelemalla tekemään avioliittonsa? Avioliitto, se pyhä laitos, josta hän juuri luki, mitä oli se muuta kuin juuri pyhyyden saastuttamista — sillä pyhyys, se ei hänen mielestään ollut tuo ulkonainen, kirkollinen toimitus, vaan sisällinen liitto kahden toisiaan rakastavan olennon kesken. Ja nämä hienoimmat, puhtaimmat tunteet kainostelematta asetetaan välinpitämättömän ja uteliaan ihmisjoukon katseltavaksi! Sanotaanpa sitä vielä siveelliseksikin! Moista valhetta ja julkeutta! Oh, minä toimisin paljoa siveellisemmin, jos ihan ilman kaikkia menoja ajattaisin vaunut hämärissä pihaan ja matkustaisin pois lemmittyni kanssa mihin yksinäiseen paikkaan hyvänsä, johon ei mitään uteliaita katseita eikä epäpuhtaita ajatuksia pääsisi jäljestä.
Hän ei kuullut saarnasta sanaakaan. Kunnon kirkkoherralla oli vanhanaikainen, laulava, yksitoikkoinen saarnatapa, kirkossa oli tukehuttavan kuuma ja sitä paitsi vastenmielistä talonpoikaistuvan hajua — Sten tunsi voivansa pahoin, hänen teki hyvin mieli nousta ja lähteä ulos. Mutta hän ei uskaltanut, kun pelkäsi siten loukkaavansa Alfhildia. Kun muut kaikki kumartuivat rukousten ajaksi, istui hän suorana ja katseli ympärilleen — mutta huomasi Alfhildin salaa tarkastelevan ja katsovan murheellisen-näköisesti. No, jos on välttämättömästi valehteleminen, niin miksikä ei sitte hän saattanut tehdä niinkuin muut! Eihän Alfhildinkaan rukouksessa paljoa enempää hartautta ollut kuin hänen omassaan. Ikävätä kuitenkin, että Alfhild oli niin syvällä seuraelämällisen säädyllisyyden orjuudessa! Sten oli melkein suutuksissaan häneen, kun kumartui "Isä meidän" ajaksi.
Vihdoin oli saarna lopussa ja pappi alkoi: "Kristilliseen avioliittoon kuulutetaan tänäpäivänä —"
Nyt oli varmaankin tarpeen ruveta totisen ja hartaan näköiseksi. Hän katsahti vastassa olevaan penkkiin ja näki Malla-tätin itkien pusertavan Alfhildin kättä. Alfhild kumartui hyvin syvälle ja piti nenäliinaa silmiensä edessä. Itkikö vai rukoiliko hän? Olikohan tarpeen — Sten katseli vähän levottomasti Alfhildia. Mikähän muoto oikeastaan oli sopivin semmoisessa tilassa? Itse hän ei ollenkaan tiennyt mitään hetken tärkeydestä — häntä vaan suututti se, että eräällä hänen vieressään istuvalla pojalla oli niin pahanhajuista voidetta jalkineissaan.
Vihdoin katsahti Alfhild puoleksi ylöspäin, vaikka pää oli vielä vähän kumarruksissa; hänen katseensa sattui Steniin kuin lämmin säde ja karkoitti hänen pahan tuulensa silmänräpäyksessä.
Alfhild oli naurussa-suin! Niin, hän melkein nauroi, hänen silmänsä loistivat veitikkamaisesti ja hän piti nenäliinaa suunsa edessä peittääkseen suupielien petollista värähtelemistä.
Jumala häntä siunatkoon tuosta teeskentelemättömän lapsellisuuden ilmauksesta. Ei siis mitään teennäistä vakavuutta, vaan ihan lapsellinen tunne, että oli niin hauskaa kuulla luettavan nimeään noin juhlallisesti kirkossa.