Se oli Stenistä parasta koko jumalanpalveluksessa, ainoa totuus ja raittius kuumuuden ja valeen seassa, joita hänen epäuskoisuutensa oli huomaavinaan kaikissa uskonnollisissa menoissa. Hän olisi mieleensä nähden juossut kirkonkäytävän poikki ja syleillyt morsiantaan.
"Voi, miksikä eivät häämme ole jo tänään — miksi emme jo tänä iltana saa lähteä kotiimme?" kuiskasi hän Alfhildille, kun astuivat kirkosta kotiin.
"Sitä minäkin toivoisin", vastasi hän viattomasti.
"Oikeinko totta, Alfhild, tahdotko tulla omakseni jo tänään?" kysäsi
Sten, ääni hiukan vapisevana.
"Tahdon kyllä", vastasi hän kummastuen. "Miksikä en tahtoisi?"
Kotiin tultua meni Sten provastin huoneesen ja keskusteli siellä kauan kahden kesken hänen kanssaan. Tullessaan ulos näytti hän iloiselta, niin että Alfhild kysyi, mitä he olivat puhelleet.
"Häistämme tietysti", vastasi hän.
"Niin, rakas Sten, saat antaa anteeksi mutta minä luulen, ett'ei niistä tule mitään vielä lauantaina, niinkuin lupasin", sanoi Malla-täti. "Joll'ei sinulla ole mitään estettä, niin arvelin minä, että lykkäämme ne tulevan viikon tiistaiksi."
"Ei, mitäkä estettä minulla olisi", virkkoi Sten niin myöntyväisesti, ett'ei täti sitä ollut osannut odottaakaan.
Ne naapureista, jotka olivat olleet kirkossa ja tulleet pappilaan toivottamaan onnea, pyydettiin jäämään päivälliselle. Sten oli erittäin kohtelias ja ystävällinen ja kesti pikastumatta monta puhetta ja maljaa.