Malla-täti oli pyörtymäisillään; hän pysyi kuitenkin siinä määrässä tunnoissaan, että ymmärsi veljensä puhuvan täyttä totta, niinkuin hänellä muutenkaan ei ollut tapana laskea leikkiä semmoisista asioista; ja sitä paitsi näytti hän myöskin olevan ihan järkevänä.
Provasti pistäytyi huoneesensa ja palasi kappa hartioilla, liperit kaulassa ja kädessä kirkon oma, raskas kultakruunu, jota seudun talonpoikaismorsiamet saivat käyttää. Hän laski sen juhlallisesti Alfhildin päähän ja viittasi sisartaan avuksi sitä kiinnittämään. Malla-täti oli jo ennen pukenut monta morsianta, mutta nyt asettaessaan kruunua Alfhildin päähän oli hän melkein tunnotonna pelkästä mielenliikutuksesta. Hän ei oikein voinut selvitä ajatuksesta, että kaikki oli vaan unta taikka sopimatonta pilaa.
Ei ollut aiottu vihkiä Alfhildia kultakruunun kanssa, kun sitä pidettiin liian raskaana hänelle, mutta myrttiseppele ei tietysti vielä ollut tehty.
Siinä seisoi hän neitsyyden ikivanha kunniamerkki otsallansa; pää painui vähäsen kruunun painosta ja hän näytti tytöltä, joka huviksensa oli pukeutunut joksikin tarinain prinsessaksi. Hän myöskin hymyili puolittain veitikkamaisesti, puolittain ujostellen tuon koristuksen tähden, jota hän niin usein oli katsellut kunnioituksella. Tämä kaikki oli kumminkin hauskempaa kuin kuulla nimeänsä julkisesti luettavan kirkossa!
Sten näytti paljoa paremmin tuntevan hetken tärkeyden. Hän oli kalpea ja pusersi hyvin sydämmellisesti Alfhildin kättä sill'aikaa kun isä-vanhus hyvin väärällä äänenpainolla, mutta kumminkin totisen- ja lämpimän-tunteellisesti, itkien ja lauluntapaan luki vihkisanat. Hiki kohosi kunnon ukon otsalle ja kyyneleet vieriskelivät molemmin puolin nenää. Hän ei voinut koskaan vihkiä morsiusparia eikä yleensä toimittaa mitään kirkollista tehtävää itkemättä — mutta nyt oli hänen vähällä täytymys keskeyttää koko vihkiminen mielenliikutuksen tähden. Malla-tätin nyyhkiminen sekautui kohta hänen itkuunsa ja väkeen tarttui yleinen liikutus, niin että sekin alkoi itkeä — Alfhild katsahti ympärilleen kummastellen, sillä olihan kaikki surullista kuin hautajaisissa. Hänen silmänsä pysyivät koko ajan kirkkaina ja iloisina ja huulet olivat puoli-leikillisessä hymyssä. Hän oli vielä tarinan prinsessa — olihan ihmeellistä seisoa siinä kumartuneena kultakruunun painosta ja tietää, että nyt oli häät talossa — yhtä nopeasti esiin loihditut kuin unessa — ja että hän itse, Alfhild, oli morsiamena. Miten kunnioittavasti oli hän aina katsellut morsiamia, joiden oli nähnyt kruunu päässä astuvan pitkin kirkonlattiaa isänsä eteen vihittäväksi — ja nyt oli hän itse — aivan hän itse semmoinen morsian.
"Muistatteko Tegnérin 'Ehtoollislapsia?'" sanoi provasti-vanhus. "Muistatteko, mitenkä kunnioitettava opettaja, kun helluntai, ihastuksen ja innostuksen päivä oli tullut, käytti hyväkseen nuorien rippilasten liikutusta ja laski heidät Herran pöydälle viikkokautta aikaisemmin, kuin oli aiottu. Tekin näytitte minusta tänään olevan oikealla mielellä, joka soveltui teidän tärkeään liittoonne. Olkoon Jumalan siunaus nyt ja aina seurakumppaninanne!"
Hän pani kätensä heidän päänsä päälle, suuteli sitte ja syleili heitä kumpaakin.
"Minä olen siitä varma, että äitisi hyväksyy minun täänpäiväisen käytökseni, vaikka se maailman mielestä kyllä saattaa olla vähän kummallinen", sanoi hän Alfhildille.
Hän hurskaasti uskoi, että hänen aikaisin kuollut vaimonsa seurasi kaikkia hänen toimiaan ihan puhtaalla maallisella osanottavaisuudella.
Malla-täti oli viimeisenä puolena tuntina taistellut kaikenlaiset mielenliikutukset, hämmästynyt, suuttunut ja hävennyt — niin, sillä jotakin sopimatonta, jotakin, joka loukkasi hänen neitsyeellistä kainouttansa, oli koko tuo laitos — tuo kiire ja hätäily. Eikä hän olenkaan voinut käsittää, kuinka Alfhild saattoi semmoiseen suostua. Ja lisäksi vielä niin iltasilla! Eikä ollut morsiushuonekaan kunnossa!