"Ei mitään semmoisia temppuja tarvita", sanoi Sten vilkkaasti. "Me lähdemme aikaisin huomenna kotiimme!"
"Aikaisinko huomenna!" Ja Malla-täti piteli käsillään päätänsä, saadakseen aivojensa sekamelskaa asettumaan. "Niin, sen minä sanon — te saatatte minut ihan hulluksi. Eiväthän Alfhildin tavaratkaan ole vielä arkuissaan."
"Ei siitä väliä", sanoi Sten tavattoman huikentelevaisesti. "Mättäkää vaan kaikki sekaisin. Kyllä me ne sitte järjestelemme, kun pääsemme kotiimme. Riisu nyt morsiuspukusi", sanoi hän Alfhildille, "niin lähdemme kävelemään yhdessä!"
"Hyvä Sten, saat antaa minulle anteeksi, mutta enpä toki ole moista ennen kuullut!" virkkoi Malla-täti. "Ettekö jo ole kylliksi juoksennelleet metsässä koko kesän — vieläkö ihan hääpäivänäkin — minä sanon sinulle, se ei ole edes soveliastakaan! Morsiamen pitää toki vähän muistaa arvoaankin."
"Eikö vaimon sovi kävellä miehensä kanssa?"
"Ei sanota vaimoksi hääpäivänä", ojensi täti. "Ei sitä niin jokapäiväiseltä kannalta sovi heti katsoa. Eikä morsiamen todellakaan ole tapana juoksennella pitkin metsiä ja mäkiä heti vihkimisen jälkeen."
"Isä!" sanoi Alfhild hyväillen provastille. "Saanko lähteä kävelemään
Stenin kanssa? Vähäksi ajaksi vaan!"
"Saat kyllä, mene vaan, lapseni", sanoi provasti ajatuksissansa. Hän ei ollut kuullut sanaakaan sisarensa muistutuksista.
Hän sanoi heille hyvää yötä, ennenkuin läksivät, ja meni huoneesensa, käydäkseen aikaisin levolle, niinkuin hänellä oli tapana. Ilta oli semmoinen kuin tavallisesti muulloinkin; Sten oli iloissaan tuumansa onnistumisesta, se vapautti hänet kaikista muodollisuuksista, joita hän vihasi.
Kohta astuivat he käsi-kädessä pientä polkua myöten rantaa kohti.