Alfhild oli leikillinen ja iloinen kuin lapsi — Stenin vakavuus vähän kummastutti häntä.
"Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, että nyt olet minun vaimoni?" kysyi hän monta kertaa.
Ei, Alfhild ei voinut tajuta mitään muuttuneen eilisen perästä. Olihan hän yhtä hyvin Stenin oma eilen kuin nytkin.
"Kun raskas kruunu oli päässäni, tuntui se minusta kyllä juhlalliselta", sanoi hän. "Ja rukoukset ynnä siunaus ja kaikki muu. Mutta nyt, kun kaikki on entisellään ja minulla on ylläni tavallinen leninkini — mitäpä nyt olisi eroa eilisen ja tämän päivän välillä? Niin tosiaan, se erotus on, että nyt saamme kävellä täällä kahden kesken näin myöhään — se on erilaista. Oi, miten hauskaa!"
Koko kesäyön ihanuus. Vähäsen punaa ja kultaa vielä syvällä vedessä parin pilven heijastuksena — vähä sinertävän näköistä kauimpien vuorten päällä — muuten jotenkin yhtälöistä — vaaleat koivut ja tummat kuuset eivät suuresti eronneet toisistaan tuossa valossa — kaikki niin tyyntä, niin läpinäkyvän kirkasta. Oli kuin kauniin indialaisen sadun henkimaailmassa, jossa kaikki esineet olivat samanlaiset kuin täällä maan päällä, mutta jossa ei puista eikä ihmisistä syntynyt mitään varjoa.
"Tämäniltainen luonto on minun vaimoni kaltainen", sanoi Sten. "Niin kirkas ja puhdas ja kiihkoton."
"Kuinka ei luonto olisi tyyni?" kysyi Alfhild, puoleksi nauraen, toiseksi vakavasti, niinkuin Sten.
"Kyllä — jotakin kiihkontapaista näyttää minun mielestäni olevan auringon paisteessa — syvät varjot ja rohkeat valopaikat — polttava kuumuus, joka niin äkisti pakottaa koko kasvikunnan kohoamaan lumesta ja mullasta — ja purot, jotka kohisevat ja vierittelevät pois jääkappaleita — kaikki on niin väkivaltaista ja säälimätöntä, vaan samalla niin riemuitsevaa — milloinka sinä opit, että semmoinen juuri on rakkaudenkin luonne", sanoi hän ja veti Alfhildin syliinsä. Hän piti häntä lujasti syliinsä suljettuna ja suuteli häntä monta kertaa yhä innokkaammin, kunnes näki hänen vaalenevan ja ponnistaen irtautuvan syleilyksestä. Hän peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi itkuun.
Stenin olisi melkein tehnyt mieli itkeä hänen kanssansa — hän tunsi katkerasti pettyneensä Alfhildissa. Hän oli vielä lapsi — hän ei rakastanut miestänsä — hän ei ymmärtänyt, mitä rakkaus oli — ja kumminkin oli hän suostunut tulemaan hänen vaimoksensa.
"Noin tehdessäsi et menettele oikein!" sanoi hän nyyhkien. "Tiedäthän, ett'en koskaan huolinut sinusta, kun olit tuommoinen — minä aina tulin iloiseksi, kun Malla-täti sattui tulemaan häiritsemään."