Ja hänen pikku vaimonsa, joka niin pelkäsi koetuspäiväänsä — pitäisikö hänen nyt kestää se yksinänsä, ilman miehensä tukea. Pitikö vieraan lääkärin nyt osoittaman hänelle noita pieniä apuja, joita hän naisellisessa kainoudessaan tuskin ottaisi vastaan mieheltäänkään?
Se ajatus kävi hänestä kiusalliseksi. Hän hypähti seisoalleen sohvalta ja meni etsimään Niinaa — hänen mielensä halusi syleillä häntä.
Rolf tapasi vaimonsa makuukammarissa päällystämässä rottinkivaunujen kuomia silkillä. Ava-täti istui sohvalla ommellen pientä peitettä.
Niinalla ei ollut pienintäkään aavistusta Rolfin pahoin-voinnista; hän puheli vilkkaasti tätin kanssa.
"Arvaatkos, mistä juuri puhuimme?" sanoi hän iloisesti Rolfin tullessa huoneesen. "Minä sanoin, että pienokaiselle pannaan nimeksi Rolf, jos se on poika. Mutta Ava-täti arvelee sopimattomaksi, että on kaksi samannimistä yhdessä perheessä."
Ava-täti oli erittäin arkatuntoinen kaikesta, joka olisi saattanut näyttää siltä, kuin hän liiaksi sekautuisi toisten asioihin, ja kun hän sitä paitsi hyvin suuresti kunnioitti Rolfia, joutui hän hämillensä ja alkoi pyydellä anteeksi.
"Pienokaiselle, mitä puhut. Sekautuisinko minä semmoisiin! Minä vaan sanoin, että Rolf minun mielestäni olisi — mutta onhan Rolf muuten niin kaunis nimi, kauneimpia kaikista."
Rolf hymyili suruisesti. "Olkoonpa se kaunis tai ruma, samapa se", sanoi hän. "Mutta luullakseni ristimme hänet kaikissa tapauksissa Rolfiksi — jos lähtisin pois, niin Niina paraiten pitäisi siitä nimestä."
Miina kääntyi äkisti häneen päin.
"Oletko kipeä?" kysyi hän. "Näenhän sen, olethan ihan kalpea — sinulla on — sano, mikä sinulla on?"