Seuraavana päivänä oli Rolf jälleen liikkeellä ja otti kotonaan vastaan sairaita, mutta ei voinut käydä kaupungilla heidän luonaan, kun hänen täytyi karttaa kaikkia rappuja.
Muutamia viikkoja kului siihen tapaan; välistä sattui tukehtumiskohtauksia, varsinkin öillä, vaikka hänen ei niiden tähden tarvinnut vielä lakkauttaa sairasten vastaanottoa, jota nyt kestikin koko aamupäivät; sillä kaikki hänen sairaansa, jotka suinkin voivat päästä vaunuihin, kuljetuttivat itsensä lääkärin kotiin, saadakseen niin kauan kuin mahdollista nauttia hänen neuvojaan ja apuaan. Päivällisajan tullessa saattoi hän välistä tuntea semmoista väsymystä, että maailma musteni silmissä ja että hänen täytyi nojautua johonkin, pysyäksensä kaatumatta. Pyörrytys meni kumminkin parissa silmänräpäyksessä ohi, ja hän oli taas valmis tavallisella kärsiväisyydellä ja osanottavaisuudella kuuntelemaan jonkin sairaan pitkiä valituksia pahoinvoinnista, joka oli ihan mitätön hänen oman tautinsa rinnalla. Rakkaus lääkäritoimeen ynnä ankara velvollisuudentunto, johon hänet oli kasvatettu ja joka aina oli ollut hänen luonteensa oikeana sydämmenä, tukivat häntä ja auttoivat taistelussa tautia vastaan ihan viime hetkiin asti. Hän oli sotilas, joka tahtoi kuolla taistelukentällä.
Jotakin liikuttavaa oli noissa lääkärin luona käynneissä, joilla jokainen sairas uskoi puhelevansa viimeistä kertaa hänen kanssaan ja sentähden viipyi niin kauan kuin mahdollista; ja jokaisen jäähyväiset olivat niin sydämmelliset, kuin olisi sekä lääkäri että sairas varmasti tiennyt ne viimeisiksi tässä elämässä. Kaikki ne rakkauden osoitukset, joita Rolf näinä viikkoina sai kokea, koskivat häneen kovasti ja vaikuttivat mielenliikutuksia, jotka olivat niin vaaralliset hänen taudissaan. Ne yhä kiihdyttivät ikävää ajatusta: miksi oli hänen lähteminen pois kaikkien niiden luota, jotka häntä tarvitsivat?
Niina vaan ei aavistanut, miten heikko hän oli. Rolf aina toivoi, että häneltä voitaisiin pitää koko asia salassa, kunnes hänen koetuspäivänsä olisi ohitse ja hän jälleen paranisi. Hän pelkäsi sekä Niinan että pienokaisen hengen olevan vaarassa, jos Niina saisi tietää sen nyt, ja kun Rolf oli saanut luotettavan ja vähäpuheisen hoitajan luokseen öiksi eikä Niina enää saanut edes tietää, milloin hänellä olikaan taudinkohtauksia, mutta päinvastoin näki hänen niin levollisesti toimiskelevan — sillä Rolf osasi salata häneltä yksin syvän alakuloisuutensakin — niin Niina alkoi vähitellen voittaa kauhistuksensa, jonka ensimäiset kovat kohtaukset olivat vaikuttaneet, ja uskoa, ettei mitään vaaraa ollutkaan. Hän sai takasin entisen hemmoitellun lapsen luonteensa ja moitiskeli välistä miestään, ett'ei hän enää muka ollut niin hellä ja huolenpitäväinen kuin ennen.
Varmuus, että Niinan olisi kohta jääminen yksin, olikin saanut Rolfin vähän muuttamaan käytöstänsä häntä kohtaan. Kohtahan hän oli saava yksin taistella elämän kanssa — se ajatus repi yhä suurempia haavoja Rolfin sydämmeen joka kerran, kun hän osoitti vaimolleen hellää huolenpitoa, jota hän vaati taikka tarvitsi. Rolf tahtoi totuttaa häntä luottamaan itseensä ja olemaan omana tukenaan; sillä olihan se vielä tarpeellisempi, kun hän kohta oli saava toisen tuettavakseen.
Eräänä yönä oli Rolfilla kovempi kohtaus kuin tavallisesti. Seuraavana päivänä ei hän voinut laskea puheilleen ketään, hän makasi vaan suurimman osan päivää sohvallaan, silmät ummessa, mutta nukkumatta.
Jonkinlainen synkkä välinpitämättömyys oli suuren uupumuksen kanssa tullut hänen mieleensä — ei nöyrää, luottavaista tyytyväisyyttä, vaan toivoton antautuminen välttämättömyyden valtaan.
Tuontuostakin kääntyivät kumminkin ajatukset isään ja äitiin. Rolf oli ollut kummankin sairasvuoteen vieressä, ja hänen uskoansa oli kauan lämmittänyt heistä lähtenyt valo. Rolfin isä oli sortunut äkkiä, niinkuin hän itsekin nyt oli sortuva. Häneltä oli jäänyt leski ja kuusi lasta ilman mitään varoja — hänellä kyllä olisi ollut syytä nureksia kohtaloansa, joka tempasi hänet pois niin aikaisin. Mutta päinvastoin — ei yhtään epäilystä, ei yhtään valitusta — kiitosta ja ylistystä vaan suussa ja sydämmessä.
Kuinka se oli mahdollista? Eikö se ollut luonnotonta, ihan järjetöntä?
Mutta totta se kumminkin oli. Ja samalla lailla oli Rolf nähnyt monen muunkin kuolevan. Vaikka ympärillä oli ainoastaan pimeyttä ja toivottomuutta, oli kuolevainen kumminkin ollut luottavainen — jopa onnellinenkin. Kuinka se oli mahdollista?