Ja kumminkin oli se totta.
Rolf ei päässyt pitemmälle kuin tähän kysymykseen ja tähän vastaukseen, jota hän lakkaamatta toisteli.
Seuraavana päivänä voi hän paljoa paremmin, niin että hän päätti ajaa erään sairaan luo, joka oli kuolemaisillaan ja halusi puhutella lääkäriä.
Sairas oli vanha neiti, jota jo kauan oli vaivannut parantumaton sisällinen tauti. Usein kärsi hän kovia tuskia ja pysyttelihe eleillä ainoastaan morfiinin avulla. Hän oli elänyt kauemmin kaikkia lähimpiä sukulaisiaan, niin että hän nyt oli vaan rasituksena ja vaivana sekä itsellään ja muilla, jotka häntä hoitelivat. Ja kumminkin lausui hän nyt ääneen samaa, kuin lääkärillä jo kauan oli soinut sydämmessä: "Minä en tahdo kuolla — minä en tahdo kuolla!"
Se vaikutti lääkäriin niin kummallisesti. Hän oli uskonut sydämmensä kapinaa oikeutetuksi — hän, jolla oli niin paljo, joiden hyväksi ja iloksi hän voisi elää! Nyt tunsi hän, ett'ei yksistään se pidellyt häntä elämässä kiinni — hän olisi luultavasti muutenkin ollut haluton kuolemaan, niinkuin tuo vanha, yksinäinen neiti. Sillä syvimmiten oli kummallakin sama syy — uskon puute. Pysytään kiinni siinä, johon voidaan tarttua; sillä näkyväinen maailma on kaikkena kaikissa — vaan hengellisestä elämästä ei tiedetä mitään. Ja kumminkin tunnustetaan semmoista uskontoa, jonka mukaan maallinen elämä on vaan pieni ijankaikkisuuden hetki.
"Minä en ole koskaan epäillyt Jumalan sanaa", lausui neiti-vanhus säikähdyksissään. "Mikään vapaa-aatteinen en minä suinkaan ole ollut — Jumala siitä varjelkoon."
"Vapaa-aatteinenko!" lausui lääkäri ankarasti — hän olisi kyllä ollut lempeämpi, joll'ei hän ennen kaikkea olisi tahtonut kurittaa itseänsä. "Kuinka paljoa parempi on kumminkin olla vapaa-aatteinen ja koetella taisteluilla itse saada rauhaa sielullensa kuin maata perityssä uskonnossa, joka ei kumminkaan sitte kelpaa kuollessa tueksi. Jos olisimme totisesti kristityt, niinkuin sanomme olevamme, niin ei meidän silloin olisi vaikea taipua. Jos todellakin uskoisimme, että on olemassa rakkaudesta rikas Jumala, joka johtaa kohtalomme — että on korkeampi viisaus, jota meidän vaillinaisesti rakennettu silmämme ei voi nähdä — —"
"Minä vakuutan teille, että sen uskon", sanoi tuskallisesti sairas.
"Koettakaamme sitte kuolla siinä uskossa", vastasi lääkäri, nousi ja läksi paluumatkalle.
Kotiin päästyään oli hän hyvin väsynyt ja laskeutui sohvalle. Niina istuutui hänen viereensä ja hänen silmistään näkyi, että hän oli itkenyt.