"Lupaas, ett'et pahastu", sanoi hän, "mutta minulla on jotakin mielessä, jota minun täytyy puhua sinulle — minä en voi kauempaa kantaa sitä yksinäni."
"Mitä se sitte on, lapseni? Sano kohta, äläkä pelota minua noin!"
Rolfin sydän alkoi heti sykkiä levottomasti, sillä hän ei sietänyt vähintäkään mielenliikutusta; hän nousi puoleksi.
"Ei, ei, älä nyt tule levottomaksi, ei se mitään vaarallista ole. Minä vaan tahdoin sanoa, ett'et sinä tee oikein, kun et salli minun olla luonasi, vaikka olet sairas. Minä en ole huolinut vastustella, mutta se on niin suuresti pahoittanut mieltäni, että minut tuolla lailla suljetaan ulos juuri silloin, kun minun olisi oltava sinun luonasi — se ei ole oikein, ja jos sillä tahdot säästää minua, niin olet ihan erehtynyt, sillä tämähän vaivaa minua tuhatta vertaa pahemmin, enkä minä — minä en voi kestää sitä enää."
Hän itki, vaikka hän kyllä koettikin hillitä mieltään, ett'ei pahoittaisi Rolfia.
Rolf silitteli hänen kättänsä ja pyyhki pois kyyeleet sekä sanoi vähän hengähdellen: "Näetkös — näetkös! Sehän se on meidän inhimillinen beikkoutemme; kun olen ollut tekevinäni paraiten ja poistavinani sinulta kaikki kärsimiset, niin olenkin siis tuottanut sinulle enimmin tuskaa ja pahimmin loukannut sinua."
"Oi, ei, ei, älä sano niin!" sanoi Niina, pyyhkien Rolfin käden seljällä kyyneleisiä silmiään sekä suudellen niitä.
"Kyllä, kyllä", kuiskasi hän. "Se on meidän lyhytnäköisyyttämme, näetkös."
Hän ummisti silmänsä ja makasi hiljaa, niin että Niina luuli hänen nukkuvan, mutta vähän ajan perästä liikahti hän vähäsen, veti pois kätensä ja tunnusteli suonensa tykkimistä.
"Kuinka nyt voit?" kysyi