"Hyvin", vastasi Rolf, antaen kätensä vaipua. "Taistelu on nyt lopussa.
Minua uuvuttaa."
Niinaa kauhistutti tuo vastaus. Rolf oli jo poissa — niin toivottoman kaukana hänestä.
Jo alkoi tulla hämärä huoneessa, ja Rolf yhä vielä makasi. Niina ei huolinut ottaa tulta, kun pelkäsi siten herättävänsä hänet. Hän ei enää voinut nähdä Rolfin muotoa, mutta kuuli kyllä hänen hengityksensä, joka oli säännötön ja vaivaloinen. Pari kertaa huoahti hän syvään. Sitte oli kaikki hiljaa; Niina oli vaipunut ajatuksiinsa ja lakannut kuuntelemasta, hän vaan tunsi, että Rolf nyt vasta nukkui oikein rauhallisesti, kun ei enää kuulunut tuota entistä läähättämistä.
Niin istui hän hetken toisensa perästä, kunnes hänet unelmistaan vihdoin herätti Ava-täti, joka kuiskaten kutsui häntä tulemaan ulos, kun kaksi lääkäriä, jotka hoitelivat Rolfia, oli tullut ja he tahtoivat puhella Niinan kanssa. Niina hiipi hiljaa saliin ja selvitti kaikki, mitä he kyselivät hänen tilastaan sinä päivänä. Kuultuaan, miten kauan Rolf oli nukkunut, katsahtivat he pikaisesti toisiaan silmiin ja pyysivät saada nähdä häntä.
Niina otti kynttilän ja meni heidän kanssansa sisään. Hän seisattui etemmäksi ja piti kättään tulen edessä, vaan lääkärit astuivat suorastaan sohvan luo. Kohta pahan toinen heistä, pyysi kynttilän ja asetti sen ihan Rolfin kasvojen eteen, kumartuen itse ja laskien kätensä hänen otsalleen. Niina huudahti säikähtyen ja juoksi sohvan luo. Rolfin muodon kankeus ja osanottavainen, tukeva liike, jolla lääkäri tarttui Niinan käsiin, ilmasivat hänelle kerrassaan koko totuuden.
Suuri mielenliikutus vaikutti, että hänen oma päättävä hetkensä lähestyi, ja jo samana yönä oli hän pienen tytön äitinä.
Jo oli kulunut kappale seuraavan päivän aamupuolta ja Niina yhä nukkui, nähtävästi ihan tietämättä, mikä suuri vahinko hänelle oli tapahtunut. Vihdoin avasi hän kumminkin silmänsä ja katseli etsiskellen ympäri huonetta.
"Missä Rolf on?" kysyi hän.
Ava-täti ja sairaanhoitaja olivat neuvottomina vaiti.
Hän katsahti heihin ja silloin muistui kaikki mieleen.