Lääkäri muuttui vakavan näköiseksi.
"Olenhan kieltänyt sinua tulemasta vierashuoneesen silloin, kun minun luonani on sairaita", sanoi hän. "Mutta kun nyt huomaan, ett'en voi luottaa sinuun, lukitsen täst'edes vastaanotto-tunneiksi vieras- ja makuuhuoneen välisen oven."
"Mutta miksikä minä en koskaan saa mitään tietää? Kerro minulle, mikä sillä naisella oli tautina."
"Lääkäri ei koskaan puhu mitään sairaistaan, lapseni — olenhan sen sanonut sinulle monesti. — Eikä siinä olekaan mitään, jota lasten sopisi kuulla, sanoi Huuhkaja-muori", virkkoi hän, koettaen kääntää puhetta leikiksi. "Mitä sinun tarvitsee huolia kaikista murheista, joita tässä maailmassa on? Minä niitä kylliksi näen. Ja kun tulen kotiin, tahdon vähän nähdä päiväpaistetta. Kas niin, älä noin venytä huultasi, se ei näytä sievältä."
Hän otti vaimonsa polvelleen, suuteli häntä ja puhua leperteli hänelle, kunnes se vaimoa vihdoin rupesi vähän naurattamaan.
"Jumalan kiitos, nyt taas päivä paistaa", sanoi lääkäri iloisesti ja nousi. "Syökäämme nyt, ja sitte minä koetan päästä tänä iltana sinun kanssasi laulajaisiin, joihin niin mielesi tekee."
Niinan kasvot vähän synkistyivät.
"Kiitos, minä en enää huoli laulajaisista", sanoi hän.
Se saattoi lääkärin pahoilleen, tuo käsittämätön kohta Niinassa, että hän aina tuli vähän tyytymättömäksi, kun hänelle tarjottiin jotakin huvitusta tai lahjaa, jota hän ennen oli halunnut.
He istuivat pöytään, joka oli, kuten tavallisesti, koristettu kukilla ja hedelmillä. Koristukset olivat Niinan tekoa, ja sepä työ se olikin ainoa, jonka Niina toimitti päivällistä varten. Hän ei tiennyt mitään ruoasta — se oli emännöitsijän asia — olipa hän vielä niinkin välinpitämätön, ett'ei edes huomannut, oliko ruoka hyvin vai huonosti laitettu, niin että lääkäri aina sanoi muistutuksensa suorastaan emännöitsijälle.