Ei se kumminkaan niin ollut alusta asti. Ensi aikoina naimisiin jouduttuansa oli Niina hyvin innokkaasti ryhtynyt taloustoimiin, mutta hänelle, semmoisiin ihan tottumattomalle, oli sattunut koko joukko pieniä erehdyksiä. Lääkäri oli löytänyt hänet kyökistä, kokkikirja kädessä itkemästä, ja silloin päätti Rolf, että lapsi oli heti vapautettava semmoisista murheista. Huolimatta Niinan innokkaista vastustelemisista otettiin siis kohta emännöitsijä. Niinaa se kyllä vähän loukkasi, että hänet niin erotettiin oman taloutensa hoidosta — vieläpä se loukkasi enemmänkin, kuin jos Rolf olisi lausunut olevansa tyytymätön hänen taitamattomuuteensa ja vaatinut häntä oppimaan itse hoitamaan taloansa. Niina olisi sen kyllä oppinutkin, sillä hänellä oli hyvä tahto. Mutta siitä hetkestä asti, jolloin emännöitsiä tuli, ei Niina enää edes käynytkään kyökissä.
He olivat jo olleet naimisissa viisi vuotta, mutta yhä kestivät lempiviikot paraallaan. Lääkärillä oli hyvin paljo tekemistä, niin ett'ei hän vielä koskaan ollut viettänyt kokonaista päivää vaimonsa seurassa. Mutta kaikkina joutohetkinä kuunteli hän suurimmalla ilolla Niinan vilkasta laverrusta, eikä mikään niin virkistänyt häntä ahkerasti työskennellyn ja monesti huolikkaankin päivän jälkeen kuin noihin suuriin, sinisiin lemmenkukka-silmiin katsominen, joiden puhdasta, tyyntä katsetta hän ei voinut antaa vähäisimmänkään varjon pimittää.
Heillä oli vaan yksi ainoa suru: ett'ei heillä ollut yhtään lasta. Ensi vuotena oli heillä kyllä ollut vähän toivoa, mutta se oli rauennut Niinan lapsellisen varomattomuuden tähden. Siitä alkain oli Niina ollut kivuloinen, ja he olivat tottuneet ajatukseen, ett'ei heitä koskaan olisi enempää kuin he kahden. Kaipaus kumminkin pysyi ja kalvoi salaa heitä, puhjeten aina ilmi milloin mistäkin syystä.
Lääkäri oli luonteeltaan hyvin rakas lapsiin; vierasten seurassa oli hänen käytöksensä umpimielisen-kylmä, mutta lasten kanssa leikkiessään muuttui hän melkein poikamaiseksi. Ei kukaan osannut niin huvittaa lapsia kuin hän, eikä kukaan voinut niin hyvin lohduttaa ja rauhoittaa ja samalla hallita sairasta lasta kuin hän.
Hän ei itse ollut koskaan saanut olla oikeana lapsena. Hän oli kasvanut hyvin ankarassa, vanhan-aikaisessa kodissa, jossa lapset, isän tullessa huoneesen, nousivat ylös ja seisoivat kuin kynttilät seinän vieressä, jossa rottinki oli nurkassa isän kirjoituspöydän takana, aina valmiina muistuttamaan, jos vaan vähänkin sotkeutui läksyssä tai sattui tekemään pienimmänkään rikoksen; niin ett'ei Rolf koskaan saanut maistaa lapsuuden huolettomuutta. Sitte oli hän lukenut nälkää nähden Upsalassa, ja lääkärinä tuli hänelle kohta paljo sairaita, joissa useammin sai nähdä elämän varjo- kuin ilopuolia.
Niin oli lapsuus hänessä säilynyt elävänä, ja kun häneltä isäksi tulemisen toivo raukeni ja valmiiksi varustettu lapsikammari muutettiin vierashuoneeksi — silloin muutti hän koko kotinsakin lapsikammariksi, jossa vallitseva "lapsi" ei saanut kasvaa, ei vakautua eikä ollenkaan nähdä elämän synkkiä puolia; Niinan lapsellisuus oli ennen kaikkea suojeltava ja säilytettävä, sillä siitähän Rolf sai virkistystä, milloin oli väsynyt tai pahoilla mielin, sekä voimaa uusiin ponnistuksiin. Kun Niina vaan oli onnellinen ja ihan tietämätön kaikesta pahasta, olihan silloin vielä onnea ja puhtautta maailmassa — eikä Rolf ollut mikään pelkän pahuuden uskoja, hänen oli tarve uskoa elämässä olevan hyvääkin, ja Niina oli hänellä sen uskon näkyväisenä muotona.
Tyytymättömyyttä pieneen vaimoonsa heräsi Rolfissa vaan silloin, kun huomasi hänen välistä koettavan murtaa sulkuja, joita hän rakkaudesta rakenteli pikku Niinan ympärille suojaksi ulkomaailmaa vastaan. Ja semmoisia kapinanyrityksiä alkoi sattua yhä useammin, mikäli vuodet kuluivat.
Niinalla oli tuommoisia Rolfin mielestä lapsellisen uteliaisuuden kohtauksia, jolloin hän itsepäisesti vaati saada tietoa siitä tai tästä surullisesta asiasta, jota hän sattumalta oli kuullut mainittavan, taikka selitystä jostakin hämärästä viittauksesta, jonka oli huomannut seuroissa muualla.
Häntä oli samalla lailla lellitelty ja hemmoiteltu aina lapsesta asti. Hänellä ei ollut koskaan sisaruksia ja aikaisin kadotti hän vanhempansakin, jonkatähden hän sai kasvaa tätien, setien ja enojen turvissa. Niina oli ainoa lapsi vanhusjoukon keskellä, ja hänen lapsellisuutensa se juuri oli kaikkien noiden vanhuksien suurimpana ilona.
Häntä ei koskaan sanottu muuksi kuin lapseksi, ja hänen miehensä, joka oli monta vuotta vanhempi häntä, rupesi heti käyttämään samaa hyväilynimeä, joka niin hyvin näytti soveltuvan hänen pienen, hennon olemuksensa lapsellisuuteen, hänen pehmeään, säännöttömään muotoonsa, hänen lapsennenäänsä ja pyöreihin, sieviin huuliinsa.