Salin takimaisella penkillä, mutta juuri laululavan kohdalla, istuu mietteisiinsä painunut nuori mies. Hän ei virka mitään vierustovereilleen, eikä hänen silmänsä etsi tuttavia penkkiriveiltä nyökätäkseen heille. Hän tuskin huomaa ihmisiä ympärillään, ja milloin hän havahtuu huomaamaan sen, nousee äreä ilme hänen kasvoillensa ja hän tekee pienen kärsimättömän liikkeen polvellaan lepäävällä kädellään.
Hän vain odottaa. Ja odottaessa kulkee mennyt aika hetki hetkeltä hänen sielussaan. Aika, joka ainakin tuntuu kaukaiselta. Silloin oli laulajatar kuusitoistavuotias. Nyt, kuluvan kuun viimeisenä päivänä, hän täyttää kaksikymmentäneljä vuotta — niin juuri. Silloin oli heillä niin paljon yhteistä, että sille olisi luullut voivan rakentaa vaikka kuinka paljon… Silloin he olivat olleet naapurit ja kaikessa niin tasaväkiset, ettei olisi voinut luulla teiden niin eroavan ja matkan niin pitkäksi heidän välillään käyvän…
Mutta ihanasti hän jo silloinkin lauloi!
Viimeinkin aukeaa ovi ja pieni, notkea, valkoisiin puettu olento astuu saliin, kulkien nopein, joustavin askelin aivan ensimäisen tuolirivin editse korokkeelle, jonka yllä sähkökruunu hehkuu. Pitkä, mustiin puettu säestäjä — iältään se voisi olla vaikka hänen äitinsä — seuraa hänen jälessään.
Iloinen, tervehtivä kättenpauke pauhaa salissa, se kestää pitkään ja kuolee vähitellen. Siinä hymyssä, jolla laulajatar kiittää, värähtää uhkuvan vetreä sulo, niin luonnollinen, että se tuntuu miltei lapsen hymyltä.
Ja niin hän alkaa laulaa.
Ensimäinen sävel syntyy hiljaa, uneksien. Se tulee kuin kevättuuli yli lumisien kenttien, joissa vasta siellä täällä pieni pälvi vilkkuu, mutta se tulee kuitenkin, sillä sen on tuotava kevään viesti ja se tuo sen! Ja niin alkavat pälvet suureta, kunnes viimeisetkin lumen rippeet haihtuvat solisevien kevätpurojen partailta ja sininen ilma käy yhä sädehtivämmäksi nuortuvan maan yllä…
Sävel kasvaa ja paisuu.
Nyt on jo kukkia maassa, toukoa tehdään ja leivonen nousee korkeuteen omien riemukkaiden säveltensä nostamana. Ihana kasvullisuus kuvastuu järven pintaan, ja tuoksu, tuhansien kukkien vapautunut sielu, leijuu yli niittyjen ja peltojen… Kaikkialla nousee, kasvaa ja soi!
Ja niin on kesä!