Sävelten tenho tunkeutuu sydämiin, silmät syttyvät, ja mielistä unohtuu aivan itsestään ikävä ja masennus. Ihaillen ja nauttien seurataan esitystä, ja kun ensimäisen osan loppu on käsissä ja laulajatar poistuu salista, seuraa häntä raikuva kättenpauke, joka rävähtää kautta salin kuin äkkinäinen raekuuro, täyttäen ilman voimakkaalla kuminallaan.

Niin ei kaikille lämmetä viimeisen säkeenkään vaiettua…

Takimaisella penkillä istuva mies on saanut tulta silmiinsä. Hänen kätensä vapisee hiljaa, ja hän pidättää henkeään kuin kuulisi vielä sävelen viimeisen häipyvän soinnun — jota muut eivät kuule. Sitten hän nousee päättävästi, aivan kuin jokainen jänne hänessä sanoisi: minä menen! Ja niin huomaamatta kuin mahdollista hiipii hän eteiseen, etsii sinne jättämänsä kielokimpun ja rientää laulajattaren huoneeseen.

Heidän tervehdyksensä on lämmin ja tuttavallinen, kuten ainakin kahden vanhan ystävän, jotka pitkän ajan kuluttua toisensa tapaavat. Mutta siinä on muutakin… Toisesta toiseen henkii hiljainen, salattu… jokin, joka juuri puhkeaa esiin, uinuttuaan pitkään unhon tai pakon valkoisen hangen alla. Mutta sanoissa se ei ilmene…

Vasta sitten, kun mies muistuttaa siitä, kuinka ihanasti muinoin kuusitoistavuotias lauloi Loreleyn, tulee jotakin esiin joissakin lauseissa, joita hän ei jaksa hallita ja rakentaa aivan niinkuin tahtoisi… Ja kun toinen vastaa, sisältyy siihenkin pieni, kätketty, kimmeltävä helmi, värähdys vain, mutta niin lämmin, lämmin, että se sytyttää.

Väliajan kuluttua kajahtaa laulu taas, ja yhä lämpenevä yleisö vaatii pian jokaisen numeron toistettavaksi. Mies takapenkillä istuu onnellisen huumeen valtaamana. Hänen sydämessään on juhla, ja sävelet kuljettavat hänet kaukaisille päivänpaistekentille, missä harvinainen valo välkkyy…

Hän ei saa katsettaan hetkeksikään irroitetuksi laulajattaresta. On kuin he olisivat täällä kahden ja hän laulaisi vain hänelle! Sillä kaikki muu on kadonnut ympäriltä…

Ohjelma loppuu.

Vaikka viimeinen laulu on jo toistettu ja laulajatar poistunut, ei yksikään kuulijoista nouse lähteäkseen. Sali kaikuu vaativien käsien paukkeesta: he eivät voi päästää häntä vielä luotaan.

Ja niin tulee laulajatar takaisin vielä kerran.