Hänen katseensa kulkee kiitäen ja tervehtien yli salin, pysähtyäkseen sen perimmäiselle penkille lapsuuden ystävän luokse. Eikä hän voi olla nyökkäämättä hänelle monien päiden yli. Eikä hänen laulunsa tällä hetkellä voi olla muu kuin Loreley!
Lähteekö se tenho, joka salissa nyt vallitsee, laulun tutunomaisuudesta? Johtuuko se siitä, että tuo vanha sävel on kietoutunut vähän itsekunkin kuulijan menneisiin muistoihin ja tuo nyt tullessaan osan niistä esille — kenties. Vai onko se innostuneiden mielien — niin laulajan kuin kuulijainkin — aikaansaama hurmaus…
Yksi kuulijoista sen täydelleen tietää.
Ja hänet valtaa syvä liikutus. Nyt hän tietää, että laulajattarenkin ympäriltä on kaikki muu haihtunut ja että hän todellakin laulaa vain yksin hänelle! Noin ei ole koko iltana sävel noussut ja helissyt… Lämpöä ja tunnetta sellaista kuin tässä, ei yhdessäkään laulussa vielä ole ollut…
Tässä purkautuu esille salaisuus…
Mutta se salaisuus on liian ihana elääkseen tai ilmetäkseen missään muussa muodossa kuin sävelissä — sen hän tietää. Ja niin hän — heti kun laulu on loppunut — ryntää ylös ja poistuu, kiirehtien kotiinsa näkemättä tai kuulematta ketään.
Hän tahtoo sulkea tämän hetken, tämän sävelen ja tämän valtavan rikkaan tunnelman ikiajoiksi sieluunsa — juuri sellaisenaan. Enempää ei hän koskaan voi saavuttaa — enempään ei hän halua pyrkiäkään. Tosin hänellä kerran on ollut unelma, mutta sen hän on uhrannut jo kauan sitten. Ja niin ihmeellisesti kaikki hämäryys nyt selkeneekin! Katkeruus monta vuotta sitten kadotetusta onnesta haihtuu, ja mieleen tulee epäitsekäs ajatus: ilman uhrausta ei rakkahin nyt olisi taiteen kukkuloilla… ilman uhrausta Suomi olisi yhtä mainehikasta tytärtä vailla…
Juuri kuin kaiken vahvistukseksi kuuluu hetken kuluttua koputus ovelta ja laulajatar astuu sisään vaatimattomaan lukumiehen huoneeseen, yllään kallisarvoinen viitta, joka antaa hänen olemukselleen ruhtinattaren sävyn.
— Katsos, minä en voinut lähteä niin… sanoo hän lämpimästi. — Ja sitten täytyy minun vielä saada sanotuksi, ettet sinä saa antaa katkeruuden asua sydämessäsi… Tiedäthän, että jos tiemme eivät erinneet, en koskaan olisi päässyt tänne asti — en koskaan! Ja sitä minä en voi katua, minä en voi, näetkös. Menestys on hurmannut minut.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan, Loreley. Joskaan minulla ei ole korvaajana sitä, mitä sinulla on: menestystä, niin tyydyn… koetan…