— Jos en tullut liian myöhään.
— No kas niin! Ja montako vuotta liian myöhään sinä oikeastaan matkaan läksitkään?
— Iva pois nyt, ärähti Rossi. — Tai jos tuo veikeys on kotoisin virastopöytäsi äärestä niin — hae sitä hieman lisää sieltä.
— Elähän tuossa… lepytteli Olli. — Sinä tulit liian myöhään siis.
— Minä myöhästyin kokonaisen kauniin Luojan päivän. Sillä näes: päivää aikaisemmin jos tulin, näin hänet vielä elävänä, tämän ilmakehän asukkaana, jos kohta lähtövalmiinakin. Mutta nyt. Arkussa makasi viileän pimentoisessa köynnösmajassa.
— Elä, elä veikkonen…
Taneli pyyhkäisi otsaansa. Sen taakse näinä päivinä pyrki pyrkimistäänkin hukkaanmenneen elämän paino nietostautumaan.
— Vai niin täpärälle otti…
— Niin, veli Olli. Mutta kaunis hän oli katsella vielä siinäkin. Harmaiksi olivat hiuksensa käyneet — muistatko vielä miten somiin laineisiin ne laskeutuivat tästä näin ohimoilta — ja paljon oli jo ryppyjäkin kasvoissaan. En tiedä, oliko kuoleman käsi lientänyt vai tiivistänyt niitä siinä, kuitenkin kaikitenkin, entisen ikimuistoisen ilmeensä niiden lomitse löysin… Kivikkoinen sen poloisen polku on ollut… Luoja yksin tietää, moneenko terävään kiveen jalkasensa haavoitti… Siinä, näes, vanha palvelija kertoi yhtä ja toista. Mutta eipä siltä, olin sen kaiken, ja paljon muutakin, sielussani tuntenut… pitkin matkaa, näethän.
Taneli Rossi painoi kasvot käsiinsä ja istui niinikään pitkän, äänettömän hetken, kyynärpäät polvien varassa.