— Vanha, kunnon ystävä — mietiskeli Olli — siinä nyt on sinunkin elämäsi kuin sairas lintu kohtalon suuressa kourassa… Poissa on mielen hehku ja selkäranka…
— Ei, ei… jupisi hän sitten ääneen, ja hänen sääliviin silmiinsä tuli äkkiä jotain pelästynyttä ja avutonta. Hän oivalsi sinä hetkenä, että jos ei Taneli tuosta tule entiselleen, on hänen omankin elämänsä paras maku mennyttä. Kotona ainainen jankutus Lotan kanssa… virastossa kuin erämaassa… Täällä, toverin katon alla, oli elämän juhlahetket vietetty, täällä, tai ei missään, ne yhä edelleenkin tulivat vietettäviksi. Mutta jos poika parka on mennyttä miestä, jos hänestä vuotaa elämänneste, tuo ehtymätön hyvätuulensa ja vanhan siunatun sydämensä koeteltu toverihenki — niin Jumala paratkoon silloin Olli Jalastakin!
Ja hän pani kätensä ristiin huokaisten. Paljoa ei hän luullut elämältä pyytäneensä — ainakaan viime aikoina — vietiinkö nyt se vähäinenkin?
— Elä huokaise, Olli, ei se siitä somene, virkkoi Taneli valoisammin ja nousi seisaalleen.
— Kas…
Hän hämmästyi Ollin kasvojen avutonta haikeutta. Niin syvää osanottoa ei hän luullut saavansa, tuskin Ollissa sitä niin voimallisena löytyvänkään. Ja aavistamatta Ollin surun itsekästä syytä, sykähti hänen sairas sydämensä taas kerran kiitollisena toveruuden verrattomasta lahjasta.
Olli tarttui halukkaasti kiinni siihen valoisampaan, joka puikahti esiin Rossin mielialassa.
— Kuollut on kuollut, veikkonen. Kaikki me sen ajan lapset olemme kohta maan povessa. Ajattelehan vain, Taneli, kuinka nopeasti tästä elämänvähäsestä selvitään ja — taivas sentään — kuinka pikkuriikkisen me sen kuluessa valmista saamme. No, se kaikki ei ole kai meidän omassa vallassamme… Tuota, sitähän minun piti sanoa, että kun on senlaatuinen sisäpuoleltaan — hän painoi sormellaan Tanelin rintaan — kuin sinä siinä, niin ei kai nykyinen asiantila ole edellistä pahempi… tarkoitan, että ei kai se, joka kolme vuosikymmentä eli Keron rouvana, ole nyt sen etempänä sinusta kuin eläessäänkään…
— Ei, sanoi Taneli, ja hänen äänessään soinnahti melkeinpä riemua. — Pikemmin päinvastoin. Mutta sitäkö minulla olisi oikeus surra — minulla.
— Entä keronrantalainen itse?