— Kas…
Tanelin silmä kävi tuikeaksi ja ääni kylmäksi.
— Vielä sen pirun pää on pystyssä ja jalka liikkeellä. Vai niinkö luulit, että siellä juomingeista olisi loppu tullut…
— Tapasitko?
— Tapasin ja en tavannut. Tämä ukko kyllä — hän vilkaisi tarkoittavalla silmäyksellä varttansa — Taneli Rossi ei, ymmärräthän.
Sammunut ilme hiipi jälleen Rossin kasvoille, ja tarina katkesi siihen. Neuvotonna seisoi Olli tuoliin nojaten, ja hänenkin mielialansa vajosi vajoamistaan. Kuin apua etsien kulki Ollin katse seinällä kohdaten viulun, joka riippui siinä äänetönnä ja yksinäisenä aivan kuin isäntänsäkin, ja niin sai hän ajatuksen yhdistää nuo kaksi.
— Taneli, sinä soitat nyt, sanoi hän käskevästi ja otti viulun asettaen sen Rossin polville.
— Kuuletko, veli — sinä soitat!
Ja Taneli totteli.
Väsynein elein hän viritteli ja reistaili hyvän hetken soittokonettaan, mutta jo ensimäiset sävelet toivat vapautusta. Niin haikeita ja lohduttomia kuin ne olivatkin — hänellä oli ihmeellinen taito siirtyä kappaleesta toiseen pienin, omintakeisin yhdistelmin — saivat ne vähitellen valoisamman pohjasävyn, joka yhä virtasi ja seestyi kuten syvenevä puro kesäisten kenttien halki kulkiessaan.