— Luoja yksin tietää, etten ikinä olisi varastanut, jos — jos ei
pakkoa ollut.
— Mikä sitten pani tuon hirveän pakon päällenne!
— Nälkä. Ei toki omani, vaan lasten. Ei ollut työtä, ei ruokaa… ja sairastivatkin poloiset. Jos kellä ihmisellä rakastettu lapsi lienee, se tietää…
Hän puhui tuon kaiken kauniilla rohkeudella, mutta arkuus voitti pian jälleen, ja kokonaan toisella äänellä hän jatkoi:
— En minä tätä puolustuksekseni… Niin — ja nythän minä menenkin…
Pyysin häntä jäämään. Olihan asunnossani kyllin tilaa hänellekin, ja kylmä yö hiipi tanterella. Taitoin palasen eväästäni, ja senjälkeen hän sai hankkiutua levolle miten parhaiten taisi tyhjässä, hämärtyvässä keittiössä.
* * * * *
Lopullisen »virkavahvistuskirjani» sain tänään. Sen antoi kuoleva vanhus, jonka luokse minua haettiin muutama tunti sitten ja jonka lähtö oli kaunein ja rauhallisin mitä olen nähnyt.
Suuressa honkapirtissä lukuisan perheen ympäröimänä, muodoltaan kuin vaka, vanha Väinämöinen, lepäsi hän. Kotipitäjänsä papittomuus oli ollut hänen alituisena huolenaan, ja peittelemättömin sanoin lausui hän nyt ilonsa asian korjautumisen johdosta.
— Tässä on oltu kuin ohikulkevien varassa — puhui hän — milloin minkin lähipitäjän pappi on oman toimensa ohessa hoivannut seurakuntapahaistammekin. Kun ette vain tekin lähtisi köyhyyttämme pakoon… köyhyyttämme ja kaiken puutettamme… Vaan ette lähtene, jos olette se oikea, se, jonka Herra kerran meillekin lähettää…