— Eikö teillä ole omaisia? sanoin sensijaan.
— On kaksi tyttöä. Kunnan huostassa ovat… äitiään tokko muistanevatkaan enää…
— He olivat siis pieniä lähtiessänne.
— Nelivuotiaita kun minut vietiin.
Siinä minä sitten sain kysymykseni esille.
— Miksi vietiin?
— Ka, varastamisesta…
Hänen äkkiä painuvan päänsä asennossa oli nöyryyttä ja uhmaa sekaisin.
Ja tiedätkö, etten voinut olla sanomatta:
— Mutta teillähän on niin rehelliset kasvot! (Sillä sellaiset hänellä
on.)
Hän katsoi jälleen ihmeissään, eikä ainoastaan silmissä, vaan
äänessäkin oli pidätettyä kyyneltä hänen vastatessaan: