— Ota kaikki Jumalan kädestä, poikani! olivat jäähyväissanasi. Niin olen koettanut tehdäkin, ja siitä kai tämä helppous ja asioiden luonnollisuus johtuu. Niinpä ensi iltana, äiti. En malta olla kertomatta miten sain palvelijan ja — uskallan väittää tehneeni hyvän valinnan.
Katsoppas. Avaan akkunani ennen maatapanoa ja hengitän voimakkain siemauksin raikasta, viileää ilmaa. Huomaan samassa naisen, joka istuu kanslian portailla kumaraisessa, surua ilmaisevassa asennossa. Hän nousi säikähtäen ja aikoi poistua pyydellen anteeksi, jos oli häirinnyt. Hän sanoi vain ohimennen istahtaneensa siihen lepäämään, luullen talon olevan tyhjän.
— Istukaa vain — sanoin — mielestäni on pappila kylläkin sopiva
levähdyspaikka väsyneelle.
Hän katsoi pitkään ja ihmeissään, ja hänen kasvojensa omituinen arkuus
herätti mielenkiintoni.
— Oletteko te se uusi pastori, jonka haastoivat tulevan?
— Olen. Saavuin juuri tänä iltana. Olisiko teillä asiaa ehken?
— Ei, minullakos asiaa… Pastori ei tunne minua, ja ketäs sitä nyt vielä ehtisi tunteakaan… Mutta parempi on, kun sanon, että kolmesta paikasta pyysin yösijaa enkä saanut…
— Miten niin?
— Niin, nähkääs… Tulen linnasta. Kolme vuotta siellä olin, ja ainahan sitä sellaista vierotaan.
Halusin kysyä minkä rikoksen tähden hän oli kärsinyt rangaistuksensa, mutta en saanut tehdyksi sitä; jokin ihmeellinen hänen masentuneessa muodossaan painoi kysymykseni takaisin.