Nuori pappi nojasi hetken keittiön ruskeata ikkunanpieltä vasten ja katsoi ulos. Tahtomattaan teki hän nopeita vertailuja oman pappilansa ja sen välillä, jossa hän oli ollut kirkkoherran apulaisena ennen tätä viimeistä, äsken suoritettua tutkintoaan, joka oikeutti hänet saamaan vakinaisen paikan.

Alaniemi —! Hän ei suinkaan kutsunut luokseen Alaniemen menneitä muistoja, mutta ne tulivat, niinkuin ne olivat pitkin tietäkin seuranneet häntä, herkeämättä, kuten kärpäset ajomiehen hevosta. He olivat kumpikin — niin hän kuin hevonenkin — ponnistelleet päästäkseen vapaaksi kiusaajistaan. Turhaan. Ripeimmänkin juoksun jälkeen yllättivät ne taas ensimäisessä pitemmässä ylämäessä…

Ja siinä ne olivat nytkin.

No niin, tervetuloa sitten, olivathan ne hänen ensimäiset vieraansa tässä uudessa, omassa kodissa! Mutta kuten näki, olivat ne liian hienoa ja vaativaista väkeä viipyäkseen kauan näin koruttomassa ja puutteellisessa ympäristössä. Ja kun siis itsekin nyt huomasivat, ettei heillä enää ollut yhteisen asuinpaikan mahdollisuuttakaan korpeen paenneen miehen kanssa, jättivät he kai hänet rauhaan ja palasivat takaisin viljaville maisemilleen ja asuntoihinsa, joista ei mitään puuttunut… Ei, ei mitään surkutteluja tai anteeksipyyntöjä… Aivan varmaan saa hän täältä uusia ystäviä, toivottavasti uskollisempiakin kuin entiset — niin että hyvästi, hyvästi vaan!

Hienon ivan karehtiessa huulillaan palasi nuori pappi autioitten suojiensa läpi takaisin kansliaan. Siinä sohvalla hänen oli vietettävä yönsä ja noustava aamulla uusin voimin kenties tuntemattomiinkin tehtäviin. Työn puutetta täällä ei suinkaan ollut — hyvä Jumala, kunhan hän vain voisi kehittyä kunnolliseksi hengen työmieheksi ja kasvaa tehtävänsä tasalle!

Lieterannalla.

Äiti vanhus!

Viimeinenkin epäilyksen häivä on haihtunut. Ajattele — tämä on kolmas iltani Lieterannalla, ja nyt voin sanoa olevani kotona. Niin ihmeellisesti on Jumala minua auttanut. Jo ensimäisenä iltana — niin kolkko ja yksinäinen kuin se olikin — tuo kotiutuminen alkoi. Keskeltä kaikkien pettymyksen muistojen, joiden tiesit sydäntäni painaneen, nosti se voimakkaasti päänsä, luoden aivan ihmeellisen viihdytyksen tunnon tämän pienen, ränstyneen pappilan ja sitä ympäröivän karun maiseman ylitse. Tuntuu kuin olisin tullut etäiseen maahan, sellaiseen, jonka valtameret entisestä eroittavat. Eikä kaipausta ole, ei ensinkään. Vai luuletko, itseäsi lukuunottamatta, siellä vanhassa maailmassa olevan yhtään sielua, jonka päivieni ratoksi tahtoisin tänne luokseni. Ei, ei ainuttakaan!

Se on totta, äiti, ja siitä tiedät parantuneeni joutavista haaveista — elä epäilekään sitä, elä hetkeäkään. Mutta sinua kaipaan ja sinua kaipaa myös tämä koti, jossa ei yksikään nurkka ota oikein kunnolla järjestyäkseen. Eipä siltä, että täällä suuria järjesteltäviä olisikaan. Tyhjää, tyhjää melkein kaikkialla. Ja olisi vieläkin tyhjempää, jos en saanut erästä ajatusta, joka suoraan sanoen oli oivallinen. Parhaimpaan pappilani kolmesta asuinhuoneesta hankin tavallisen talonpoikaistuvan kaluston: pitkän ristikkojalkapöydän penkkeineen ja pari vanhanaikuista tuolia, joissa selus ja istuin ovat yhdestä ainoasta luonnonkäyrästä puusta ja jollaisia esineitä ei toki näekään niin suuressa sivistysmaailmassa kuin Alaniemessä! Sinun palttinaiset puoliverhosi hohtavat akkunoissa ja sinun leveät, pehmoiset rääsymattosi täydentävät tunnelmaa — puhumattakaan siitä, kuinka oivallisesti ne peittävät kuluneen, lovellisen permantopahasen. Suntion pikku tytöt ovat tuoneet kukkivia kasveja, joita he nimittävät palssameiksi ja verenpisaroiksi, ja myöntää täytyy, että niin vähäpätöisiä kuin ne ovatkin, luovat ne aika lailla somuutta tähän erikoiseen korpipappilan saliin.

Ja tässä huoneessa toimitin ensimäisen papillisen tehtäväni. Kastoin pienen kovaäänisen seurakuntalaiseni, josta kummit tahtoivat tehdä uuden pappinsa kaiman. En tiedä, oliko se kohteliaisuus minua vai poikapalleroista kohtaan, mutta tahtonsa he saivat täytetyksi, ja tuntuupa siltä, kuin tulisin erikoisemmin seuraamaan tuon pienen ihmisen maailmanmatkaa.