Nuori pappi nosti rukoukseen taivutetun päänsä, ja hänen karut, ruskean hipiän peittämät kasvonsa loistivat. Hän kuunteli hiljaisuutta ympärillään — ja sisässään. Siinä hiljaisuudessa oli ennentuntematon levon tunne.
Tunti sitten oli hän saapunut tähän etäiseen, vaivalloisen tien takaiseen seurakuntaan, joka köyhyytensä takia oli vuosikausia ollut ilman vakituista pappia. Tunti sitten oli hän astunut rattailta jäykistynein, pakottavin jäsenin ja nostattanut vähäiset tavaransa huoneeseen.
Pappila oli pieni ja ränsistynyt. Jos ei se olisi ollut maalattu ja sen ympärillä joitakin istutuksia, ei sitä olisi eroittanut tavallisista pahanpäiväisistä talonpoikaisasunnoista. Kyllä sentään, ulkohuonerakennusten järjestelmällisempi ryhmitys antoi sille miellyttävämmän leiman. Ne toki olivat omassa sopessaan eikä hujan hajan asuinrakennuksen ympärillä, kuten taloissa, joiden ohitse hänen rasittava tiensä oli kulkenut.
Naapuria ei läheisyydessä ollut.
Näköpiirin ainoa rakennus oli kirkko. Se seisoi matalalla kummulla vähäisenä ja hoitamatonna sekin, tahtomattaan ilmaisten ohikulkijalle, kuinka vähäinen se näkyväinen osa oli, jonka köyhä paikkakunta saattoi Korkeimmalle uhrata.
Jurona ja miettiväisenä tarkasteli pappi uutta kotiansa. Kansliahuoneessa — jossa toki oli oma kalustonsa, joskin niukkakin — viipyi hän pitkään. Kaappi kirkonkirjoilleen, suuri pöytä, puusohva ja pari kolme tuolia, ja se mikä enin alkuperäisyydellään pisti silmään oli vanha, pyöreä piippuhylly asianmukaisine syvennyksineen ja laatikkoineen. Jokin hänen edeltäjistään oli jättänyt siihen pari pitkävartista piippua. Tai ehkä olivat nekin seurakunnan varaamaa pappilan omaisuutta.
Muut huoneet olivat autioita. Kolme niitä vain olikin, keskikokoisia, pieniakkunaisia ja jokaisessa syvennyksiin kulunut permanto, maalattukin aikoinaan, josta nykyisin ei kuitenkaan näkynyt jälkiä kuin jossain nurkkauksessa ja seinäviertä kulkevan listan vieremillä.
Mahtoivatko uunitkaan pitää lämmintä… Mustuneet ne olivat ja hieman vialliset jok'ikinen. Mikä oli halkeillut, mikä kallistunut, minkä suupellit taas muistuttivat tuulen pieksämää ladon ovea, niin että hauskan näköistä täällä ei juuri ollut. Mutta välittikö paraskaan seurakunta siistiä pappilaa, joka vuosikausia seisoi asumatonna ja kylmillään, kelpasi kai sellaiseen tarkoitukseen huonommatkin varustukset. Toivottavasti nyt — mietti pappi — korjautuu moni kohta, kun he olivat saaneet miehen, joka aikoi pysyäkin heidän luonansa.
Keittiössä hän pysähtyi ja hymähti. Totta totisesti sai olla kiitollinen, jos tuo pieni, musta hella kykeni kypsentämään hänen vaatimattomat puuronsa ja perunansa! No, kunhan koetetaan… Ja kunhan vähitellen tarpeen ja mahdollisuuden mukaan paikkoja parannellaan… Mutta jo näinkin, aivan tällaisenaan, oli hänellä verrattomasti enemmän maallista hyvyyttä kuin hänellä, jolla ei aikoinaan ollut mihin päänsä kallistaa…
Nurkua hän ei suinkaan aikonut, hän, joka vapaasta tahdostaan, nuorin, käyttämättömin voimin oli lähtenyt työhön tähän etäiseen, hyljeksittyyn kolkkaan. Sitäpaitsi oli hänellä hämärä, vaistomainen tunne siitä, että vain tällaisissa olosuhteissa saattoi kasvaa ja kehittyäkin oikeaksi sielunpaimeneksi, papiksi, joka oli tullut palvelemaan, eikä palveltavaksi, joka oli tullut auttamaan ja nostamaan vähäväkisiä, eikä suinkaan elämään heidän kustannuksellaan. Ei ulkonaista rikkautta, vaan sisäistä, sisäistä hän janosi!