— Ette tietenkään. Lapsenne olisi teille yhtä rakas pesemättömänä kuin pestynäkin. Ja uskoisiko kukaan rakkauttanne, jos toisin menettelisitte… Ja nyt te olette vain ihminen ja tunteenne vain ihmisen rakkautta. Uskoisimmeko siis Jumalasta jotain niin kovaa, niin lohdutonta ja rakkaudelle vierasta? Eikö mieluummin ääni sisässämme sano, että moinen luulo on ennemmin Jumalan pilkkaa kuin pelkoa —
Hän ei ennätä lopettaa lausettaan.
Sairas ponnahtaa istumaan, nojaten toisella kädellään tyynyyn ja vieden toisen kiireesti otsalleen. Siinä syttyy hänen kasvoilleen jälleen valo, joka ei sammu, vaan kirkastuu. Silmä katsoo kauas, näkee avatun tien ja ojennetut kädet ja — suuri ahdistus laukeaa viimeinkin.
Hän on liian onnellinen sanoakseen sanaakaan, vain hiljainen vapautus riemuitsee syvinnä sielussa. Kyynelherkkä katse etsii ympäri tupaa ja kohdattuaan miehen katseen ovensuusta näyttää sanovan:
— Katsos, niinhän sen täytyy olla, vaikka me hädissämme emme jaksaneet käsittää sitä…
Mieskin on syvästi liikutettu.
Terve elämänpäivä loistaa hänen edessään arkiaskareineen, sunnuntailepoineen. Hän on saanut vaimonsa takaisin.
Ja lapsi — lapsi on tallessa.
PAPPI
— Herra, minä en ole kelvollinen Sinun suureen työhösi… Niin kauan kuin minulla oli maailmassa onnen ja menestyksen toiveita, niin kauan kuljin maailman tietä ja kaiken aikaa näin ensi sijassa leivän… näin asteittain kohoavan virkatien… Sinut, Herra, missä minä Sinut näinkään! On onni, ettei vilpillisellä ihmisellä ole ainuttakaan komeroa, mihin ajatuksensa Sinulta kätkisi; pakostakin täytyy eteesi tulla kaikkine aikomuksineen… Salaisten ajatusten tuntija, Sinä kyllä tiedät minkälaista unelmaa minä povessani kannoin. Sinä tiedät, että vain sen särkyminen minut tänne johti — johti Sinun kätesi sen kautta. Tahtoisin eliniäkseni unhoittaa tuskan, jonka rakastetun naisen kylmeneminen tuotti, unohtaa siksi, ettei sen muisto veisi työkykyäni. Oi se tuska, se tuska! Mutta toiko sekään minua Sinun luoksesi, tulinko niin kuin isän luokse tullaan… En, Herra, en. Epätoivossani minä join — salaa, yksin, kun ainutkaan ihmissilmä ei ollut näkemässä. Enkä minä edes ajatellut, että Sinä katsot… Kaikkivaltias, nyt olen yksin, masennettu, avuton. Anna harhatien kulkijalle anteeksi, kohota, kehoita! Ota minut työmieheksesi suurelle vainiollesi — ota!