Avuntuoja käsittää aseman äärimmäisen vakavuuden ja siksi hän ponnistaa kaiken voimansa, kokoaa kykynsä ja elvyttää hienoimman osanottonsa valaakseen toivoa ja lohdutusta tyhjäksi lakaistuun sydämeen. Mutta kuinka hän taisteleekaan, on tulos aivan niukka. Hetkittäin heräävä valonvälähdys kuolee ensi tuikahduksiinsa. Sellaisesta saarroksesta ei hevillä löydy ulospääsyä.
Mieskin on tullut sisään.
Hän on pysähtynyt ovelle ja nojaa rennosti pihtipieltä vasten seuraten äänetönnä vieraan ja vaimonsa keskustelua. Häneltäkin on toivo mennyt — sillä Kaikkivaltias tietäköön miten käy ihmisten, joilta hädän hetkenä riistetään armollinen Jumala —!
Yhtäkkiä kirkastuu vieraan katse, äsken jo niin murheelliseksi laukeava, hän tarttuu sairaan käteen, hyväilee sitä hellävaroen ja virkkaa:
— Mutta sanoihan pastorikin, että Jumala on rakkaus?
— Kuinkas muuten.
— Ja että hän rakastaa ihmistä enemmän kuin äiti konsanaan lastaan?
— Kuin äiti konsanaan…
— No niin. Ajatelkaahan nyt… ajatelkaahan, että te joskus antaisitte oman lapsenne toisen henkilön huostaan ja teillä olisi tuon toisen kanssa sellainen välipuhe, että hänen pitäisi esimerkiksi pestä lapsi hetimiten saatuaan sen. Mutta nyt hän — vaikkapa välinpitämättömyydestä — laiminlyö tuon pesun, eikä ehkä muutenkaan kovin paljon huolehdi lapsenne hyvinvoinnista, voisitteko te siis hyljätä lapsenne sen vuoksi, ettei välipuhetta täytetty, heittäisittekö pienen poloisen luotanne ja kieltäisitte hänet, jos kohta tuon toisen pesusieni ei pyyhkäissytkään hänen armaita kasvojaan.
— Voi enhän toki milloinkaan!