— Siksihän ne tätä nimittävät, vastaa torpanmies soinnuttomalla äänellä. — Vieras taitaa olla kaukaa, kun ei tunnekaan.
Vieras ei ole kuitenkaan etempää kuin Rantakartanosta. Hän sanoo tulleensa äitinsä lähettämänä, kun oli kuultu Pajuojan emännän sairastavan.
— Sairastaahan se, sairastaa. Ja kun tauti on vielä niin kahenlaatuista, ei ole paranemisesta äkin tietoakaan.
— Miten niin kahenlaista?
— Ka, kun sielukin poloisella potee, ei ruumis ainoastaan.
Ja lyhyin, koruttomin sanoin selittää mies tilanteen, joka on johtunut kastamattoman lapsen kuolemasta ja pastorin ankaroista sanoista — ei ollut näet antanut suuresti iankaikkisen elämän toivoa.
Nuori nainen kuuntelee tarkkaavasti selostusta, ja hänen lämpimistä silmistään kuvastuu osanotto. Hän nousee nopeasti ja menee tupaan, joka ei ole läheskään niin siisti kuin sen toivoisi olevan. Mutta asiahan on ymmärrettävissä, emännän sairaus on siihen syynä, järjestävä käsi lepää hervotonna, ja hirveä epätoivo estää elämänvoiman paluun.
Vieraan ystävällinen ääni herättää sairaan horrosmaisesta unesta. Hän katsoo tylsästi tulijaa odottamatta keltään mitään — enemmän ihmisiltä kuin Jumalaltakaan. Hänet on nyt kerta kaikkiaan sysätty toivottomuuden kuiluun…
Ei toki sysätty, ei. Itsehän hän on siihen joutunut, eikä tahallisesti itsekään. Laiminlyönti se ei toki ollut — mies tuolla portailla tiesi sen kyllä — onnettomuus heidät yllätti kesken kauniimpia toiveitaan.
Hän vaikeroi jälleen ja vääntää epätoivoisena kuihtuneita käsiään.
Lapseni, lapseni! — huutaa koko hänen olemuksensa.